About crickets and collaborational composing

This week Helsinki has been buzzing with new music – there has been even abundance of interesting concerts in the Musica Nova-festival. Last week on late Friday evening there was Korvat auki’s concert, a tribute to the pioneering Finnish electronic music duo Pan Sonic in order to honour the memory of the band’s late member, Mika Vainio. The concert was part of the series of Helsinki Philharmonic’s after concert club “Encounters” and in the concert was premiered four new pieces by four composing pairs. The call for works that Korvat auki setup for the concert was very interesting, because it was meant for collaborative works. Composing in collaboration with other composers is still rather unconventional in the context of contemporary classical music whereas in popular music scene it’s been a natural way of working for a long time. The project proposed an intriguing challenge to find ways of working together with a person that comes from a different musical background.

We were in the fortunate situation that we had already collaborated before in a compositional context – we had an idea how the project could be realised, how we both could get our artistic voices heard and at the same time create and learn something new. Our initial idea was to divide our roles within the project very clearly: Þorkell as a composer would focus on writing for the instruments and Tytti as a sound artist would do the electronics for the piece. These roles stayed during the process to some extent, but what was surprising was how much they didn’t.

Our method of working was to “do something”, let the other one see that “something” and comment on it and then either continue on editing the material or let the other one continue with developing the material. Sometimes the procedure was very clear, someone wrote a raw draft which was then processed by the other person. At times we also really composed together, sat couple of hours in front of a blank sheet music paper or a computer, tossing the ideas back and forth. This way of working was very eye-opening, since composing processes are often personal and happen inside one’s mind. Seeing and hearing how the other person thinks and does was in fact a huge learning curve that we both benefited from. Also verbalising one’s own thoughts is always good – it sharpens the mind. The process was in some ways very beautiful, but also extremely demanding, it is sometimes hard to find compromises that both are happy with.

Our piece in the concert was titled “About Crickets”. The insect theme became very crucial in our piece in many ways and it all originates from a song by Pan Sonic called Hyönteisistä / About Insects. We collected the material for our piece through recording humans mimicking the sound of insects and these recordings are in our opinion quite extraordinary, we were both surprised how versatile the human voice actually is! In addition the recorded audio material, Tytti contacted and visited a cricket-growing company located in Espoo, EntoCube, which grows crickets that are mostly sold to fine-dining restaurants. Visiting the premises of the company and meeting the crickets was very intriguing and we got some great but thought-provoking video material on crickets in see-through boxes. Eating insects is actually a current phenomenon and Finland has been one of the front-runners in the innovations of finding ways to grow insect for human nutrition. Our piece wanted to take part of this current dialogue by videoing, recording and projecting these edible crickets on the walls of Musiikkitalo – maybe to cause interest, maybe to cause revulsion or maybe just to show the fascinating fast movements of these small animals.

In addition to the recorded and manipulated audio material and the projected video, a crucial element of our piece was the instrumental parts played by the players of the Helsinki Philharmonic Orchestra. Working together with professional musicians was a great opportunity for us and the players in our piece, clarinetist Heikki Nikula, cellist Jaani Helander and percussionist Xavi Castelló Aràndiga were all extremely professional but also very fun to work with. The whole experience gave both of us encouragement for future projects, it is very important for young composers to get these positive working experiences – they are the ones that drive you forward.

What will we take with us to future collaborative projects? There are many things to consider, but perhaps it would be clever to start the process focusing more on collaborative working rather than dividing roles. Two brains have twice as many ideas as one brain would have – there is a danger of too much material and too many ideas. In conclusion, what was the most interesting part of this collaboration? Throwing ideas back and forth between our working desks was the most interesting aspect of the collaboration for us: to see ideas that one of us originally came up with being developed by the other and then land on your desk again for further development. After few rounds of back and forth it was difficult to say what is yours and what is mine.

 

Tytti Arola and Thorkell Nordal

Tytti Arola is a sound artist who is interested in doing multisensorial works and recording the environment surrounding her.
Thorkell Nordal is an Icelandic composer residing in Helsinki. His music can be described as tranquil soundscapes but with a strong structural undercurrents that drive the music forward.

Tribuutti Pan Sonicille -konsertissa Musica nova -festivaalilla yhdistyvät monenlaiset tekemisen tavat

Tunnustan heti alkuun: ennen marraskuuta 2018 minulla ei ollut mitään tietoa Pan Sonic -yhtyeestä (1993–2009). Olin kyllä lukenut Mika Vainion (1963–2017) kuolinilmoituksesta, kuinka merkittävä yhtye ja tekijä oli kyseessä. Musiikkia en sen sijaan ollut kuullut ainakaan tietoisesti. Syyttää tästä voin toki vain omaa laatikossa elämistäni, jotta näin suuri nimi oli voinut jäädä musiikkitietämykseltäni pimentoon. 

Vaikka en elektronisen musiikin piireissä ole juuri liikuskellutkaan, Pan Sonicin jääminen tietämykseni ulkopuolelle on melko ihmeellistä – ja sitten taas ei. Sillä mitä enemmän ottaa selvää Pan Sonicin taustasta ja historiasta, yhä selvemmäksi käy, kuinka Pan Sonicin ja Mika Vainion edelläkävijyys on jätetty vaille sen ansaitsemaa huomiota ja arvostusta kotimaan tiedotuskanavissa koko yhtyeen ja sen toisen jäsenen olemassaolon ajan. 

Musica nova -festivaalin taiteellisen johtajan André Ridderin ehdottamasta ideasta kummuten Tribuutti Pan Sonicille -konsertin teoshaun tarkoituksena oli löytää tekijäpareja erilaisista musiikillisista taustoista, joita yhdistäisi kiinnostus elektroniseen musiikkiin – ja erityisesti Pan Soniciin. Konsertti ei kuitenkaan ole perinteinen tribuuttikonsertti siinä mielessä, että siinä suoraan esitettäisiin kyseisen artistin musiikkia, vaan konsertissa esiintyvät tekijäparit ovat kukin tavallaan olleet intoutuneita Pan Sonicin musiikillisesta visiosta, mutta luoneet omat itsenäiset konsertissa esitettävät teoksensa. Teosehdotuksia tuli ennätysmäärä koko Korvien viimeaikaisiin hakuihin verrattuna. Useimpia hakijoita motivoi nimenomaan konsertin kunnioittava kytkös Pan Soniciin, mikä osoittaa yhtyeen olleen merkittävä inspiraationlähde ja suunnannäyttäjä useille elektronisen musiikin nykyisille tekijöille. 

Paljon itseäni perehtyneempiä Pan Sonicin ja Mika Vainion tuotantoon ovatkin Tribuutti Pan Sonicille -konsertin neljä työparia: Tuomas Ahva ja Ava Grayson (Haruspex -duo); Jouni Hirvelä ja Atte Häkkinen; Tytti Arola ja Thorkell Nordal sekä Ilpo Jauhiainen ja Petteri Mäkiniemi. Työpareissa on säveltäjiä, äänitaiteilijoita, tuottajia, elektronisen musiikin ammattilaisia, soitinrakentajia, muusikoita. Monessa tekijässä yhdistyy useampi mainituista titteleistä, kuten Mika Vainiossakin, jolle oli leimaavaa myös avarakatseinen uteliaisuus muita taiteenlajeja kohtaan. Hän oli säveltäjä, musiikintekijä, taiteilija, tuottaja, muusikko, edelläkävijä – muun muassa. Kukin työpari luo esityksensä Pan Sonicin inspiroimina, siitä konkreettisestikin ammentaneina tai muutoin kunnioitusta osoittaen. He nousevat Musiikkitalon aulan lavalle perjantaina 1.2.2019 Musica nova -festivaalin avajaisillassa yhdessä Helsingin kaupunginorkesterin muusikoiden kanssa. Konserttia mukana tuottamassa on myös Korvat auki -yhdistys. 

Sanoisin, että klassisen nuottia kirjoittavan säveltäjä on edelleen se, jota yleisesti pidetään ”oikeana” säveltäjänä – klassisen musiikin tradition mukaisesti. Teoshakua kirjoittaessa kävimme Korvissa Janne Kivistön sekä Niilo Tarnasen kanssa keskustelua siitä, kuinka vältämme ja murramme teoshaussamme mahdollista arvolatausta ”klassisen” ja ”kevyen” musiikin tekijöiden välillä. Teoshaun potentiaalina ja tavoitteena nähtiin se, kuinka ihmiset, joilla on erityyppistä asiantuntemusta ja taiteellista taustaa, voisivat työskennellä ja verkottua toistensa kanssa. Tarkoituksena oli myös erilaisten elektroniikkaa hyödyntävien työtapojen ja estetiikkojen törmäyttäminen. Pitkän sähköpostikeskustelun myötä kiteytimmekin teoshaun pohjimmaisen idean kysymykseen: ”Oisko mitään, että hakuun voi osallistua ketkä vaan elektronisen musiikin säveltäjät tai tekijät genrestä tai taustasta riippumatta?” Ja haku todella kantoi hedelmää. 

Kuunneltuani Pan Sonicin musiikkia en ensin meinannut löytää musiikille sanoja. Se on kuin avaruus, joka upottaa, omanlaisensa maailmankaikkeus, jossa tekijöidensä näkemys on vahvasti aistittavissa. Nyt levyjä kuunnelleena kuvailisin Pan Sonicin musiikkia monumentaaliseksi, kyltymättömäksi äänen ulottuvuuksien tutkinnaksi. Ehkä synkäksi, mikä kuitenkin osoittautuu aika nopeasti näennäiseksi synkkyydeksi, sillä musiikin taustalta välittyy kirkkaus, aito innostunut musadiggailu – siis se tunne, kun alkaa melkein naurattaa, kun joku juttu vaan toimii. Minusta se on kaikissa musiikin tekemisen tavoissa oikeastaan ainoa, mikä merkitsee. 

 

Anne Teikari

Kirjoittaja on musiikintutkija, nykymusiikki-intoilija ja Korvat auki -yhdistyksen varapuheenjohtaja.

”Rakkaudesta kitaramusiikkiin” — uusi kitarafestivaali Kitara Nova

Ensimmäistä kertaa maaliskuussa 2019 järjestettävän kitarafestivaali Kitara Novan valmistelut ovat jo hyvässä vauhdissa. Uuden musiikin konserttia varten on käynnissä teoshaku yhteistyössä Korvat auki ry:n kanssa ja haun deadline on 7.12.2018. Festivaalia tuottavat kitaristit Teuvo Taimioja, Antero Pellikka ja Henrik Holmström, joiden lisäksi myös muita kitaristeja esiintyy festivaaliohjelman kolmessa konsertissa. Haastattelin festivaalin some-markkinoinninsta vastaavaa ja konserteissa esiintyvää Teuvo Taimiojaa festivaaliin liittyen.

Taimioja kertoo festivaalin syntyneen kitaristiystävysten yhteisestä halusta tuoda varsinkin uudempaa kitaramusiikkia laajemmin näkyville, erityisesti pääkaupunkiseudulla. Alunperin Henrik Holmström toi esiin idean teemakonsertista, jossa esiteltäisiin perinteisen kitaraohjelmiston ja nykymusiikin yhtäläisyyksiä ja siten kavennettaisiin kuilua näiden suhteellisen erillään pysyttäytyneiden genrejen välillä. Idea tuntui tuottajakolmikosta hyvältä ja suunnittelutyö alkoi.

Antero Pellikka, joka soittaa ruotsalaiskitaristi Leo Sörlinin kanssa ”Swinnish Guitar Duo” -kitaraduossa, ehdotti, pitäisikö varata tilat pariksi päiväksi, jolloin tapahtumasta muodostuisi festari, kertoo Taimioja. Näin idea kasvoi ikään kuin varkain ja kaikki tapahtumaan osallistuvat tahot ovat sitä olleet innolla järjestämässä. 

Festivaalin pääaiheena on tänä vuonna sen liikkeellepannut pedagoginen tavoite. Pedagoginen konsertti tulee esittelemään kaikille tuttuja perinteisiä kitaraetydejä ja näyttäviä ohjelmistosuosikkeja, mutta myös haastavia ja kiinnostavia ohjelmistovalintoja 1900- ja 2000-luvuilta. Tavoitteena on saada ihmiset huomaamaan, kuinka samat ilmiöt, tekniikat ja peruselementit niin pintatason kuin muodonnankin puolelta toistuvat kappaleissa, vaikka vuosisata vaihtuu. 

Yksi konserteista on Swinnish Guitar Duon konsertti. Festivaalin kruunaa yhteistyössä Korvat auki ry:n kanssa järjestettävä uuden musiikin konsertti, jota varten haetaan paraikaa teoksia Korvat auki -säveltäjiltä. Taimioja sanoo odottavansa innolla, millaista yhteistyötä ja vuorovaikutusta soittajien ja säveltäjien välille syntyy. Kaikki festivaalilla esiintyvät kitaristit ovat aktiivisia muusikkoja, joten esityksiä kappaleille tulisi varmasti festivaalin jälkeenkin, ja kukaties, jopa pidempiaikaisia yhteistyökuvioita. 

Festivaalin järjestäjät ovat jo pitkään olleet sitä mieltä, että vaikka nykkäriä tehdään kitaramusiikin kentässä paljon ammattitasolla, kiinnostus siihen herää verrattain myöhään. Taimiojan mukaan moni harjoittelee todella pitkään perinteistä ohjelmistoa ja hioo tekniikkansa, mutta vasta Sibelius-Akatemiaan tai muuhun musiikkikorkeakouluun tullessaan kuulee, että ”Aa, mitäs tää nykkäri on?” tai ”Ai tällaistakin on olemassa!”

Toiveena olisi, että festivaalin myötä nuoremmat kitaristit voisivat saada intoa ja tahtoa tuoda enemmän uutta musiikkia osaksi opintojaan entistä varhaisemmassa vaiheessa. Omasta mielestänikin itsevalitun ohjelmiston tuominen soittotunneille ja osaksi harjoittelua yhä aiemmin kehittäisi entisestään nykymusiikkiskeneä ja madaltaisi kynnystä poistua ohjelmistolistojen kahleista, eikä tämä koske pelkästään kitaristeja.

Omien kokemuksieni mukaan, vaikka itse säveltäjä ja pianisti olenkin, ovat soitonopettajat usein hyvin myönteisiä opiskelijoiden omasta kiinnostuksesta syntyneitä ohjelmistovalintoja kohtaan. Varsinkin sivuaineisena pianistina omat ohjelmistovalintani syntyvät analyyttisten mielenkiinnonkohteiden ja senhetkisten sävellyksellisten ajatussuuntien ohjailemina. Silloin ohjelmiston harjoitteluun syntyy myös korkeampi motivaatio, sillä ne edistävät monien erilaisten tarkoitusten täyttymistä. Varsinkin vielä musiikkiopistotasolla opettajien tarjoama ohjelmisto liittyy vahvasti länsimaisen klassisen musiikin tunnetuimpiin säveltäjiin ja instrumenttikohtaisiin pedagogisiin teoksiin, vaikka esim. Suomesta myös musiikkiopistotasolle soveltuvaa ohjelmistoa on viimeisen vuosisadan aikana syntynyt vuolaasti. Mielestäni tässä on kitarafestivaalille erinomainen valtti, kunhan vain musiikkiopistoilta ja muista nuorten muusikoiden yhteisöistä saadaan houkuteltua tarpeeksi ihmisiä osallistumaan. Workshop pedagogisen konsertin jälkeen voi olla monelle nuorelle kitaristille ensikosketus erikoistekniikoihin, joka voi sytyttää kiinnostuksen.

Ensimmäistä kertaa järjestettävä festivaali pyrkii erottumaan klassisen musiikin festivaalitarjonnasta yhdistämällä genrejä samoihin konsertteihin ilman keinotekoista erottelua. Vaikka tällaista ohjelmistosuunnittelua on esim. suurissa orkestereissa harjoitettu jo pitkään,  ovat festivaalit kuitenkin pääasiassa kytkeytyneitä yhteen genreen, tai jaotelleet konserttinsa aikakausien tai genrejen mukaan. Taimioja itse pitää ajatusta vain yhdestä ”nykkärikonsertista” erillistävänä, ja on sitä mieltä, että tällöin vaarana on nykymusiikkiohjelmiston jääminen kuriositeetiksi. 

Festivaalin on tarkoitus myös paikata pääkaupunkiseudulle syntynyttä aukkoa klassisen kitaramusiikin osalta, sillä Kitara Novalle lähin vertailukohta on Tampereen kitarafestivaali, joka on järjestetty siellä jo yli 10 vuoden ajan. Toki eri oppilaitoisten järjestämiä festivaaleja ja konsertteja on ollut, mutta nyt festivaalin järjestävät tahtovat itse kehittää jatkuvampaa toimintaa kitaramusiikin saralla Helsingin alueella. Festivaalin tueksi ollaan perustamassa myös Kitara Nova -yhdistystä, jonka alaisuudessa konsertteja voitaisiin tulevaisuudessa järjestää myös vuosittaisen festivaalin ulkopuolella. 

Näkyvyys on erityisen tärkeää pienen mittakaavan tapahtumille. Kitara Nova pyrkii markkinoimaan itseään laajalti somessa. Taimioja kertoo, että häntä on viime aikoina alkanut ärsyttää se, kuinka pienen kohdeyleisön mainonta tai tiedonkulku ylipäätään jopa huippulaadukkaissa klassisen musiikin konserteissa saavuttaa. Kiinnostuneita varmasti olisi, mutta ellei konserteista tai tapahtumista tiedetä, ei niihin voi löytääkään.

Taimioja itse odottaa innolla pääsevänsä viettämään huippuhauskaa viikonloppua muusikoiden ja säveltäjien seurassa. ”Odotan todella paljon että pääsee soittamaan. Tuomaan hienoa musiikkia ihmisten saataville — niin monta hienoa juttua että ei oikein malttaisi oottaakaan sinne asti.”

Kitara Novan ja Korvat auki ry:n yhteistyökonserttiin voi hakea 7.12. asti. Hakuun tervetulleita ovat jäsentemme sävellykset 1-4 kitaralle. Myös muut teokset, joihin sisältyy kitara, otetaan huomioon, mutta haussa etusijalle asetetaan teokset edellä mainituille kokoonpanoille. Konserttiin on toivottu erityisesti sooloteoksia kitaralle. 

Toimita teoksesi partituuri (jos se on nuotinnettu), äänitys tai muu kuvaus sähköpostiosoitteeseen info@korvatauki.net Ilmoita sähköpostiviestissäsi teoksen/teostesi kesto, kokoonpano ja mahdolliset tekniset tarpeet. Ilmoitathan myös yhteystietosi. 

Voit lähettää teoshakuun yhden tai useampia teoksia, jotka voivat olla joko keskeneräisiä tai valmiita teoksia. Haun deadline on 7.12.2018 ja valmiit esitysmateriaalit tulee toimittaa viimeistään 2.1.2019 mennessä. Huomioithan, että jäsenmaksu kaudelle 2018-2019 tulee olla maksettuna, jotta voit osallistua hakuun.

Lisätietoja:

Leevi Räsänen (tiedottaja, Korvat auki)

puh. 0408099234

e-mail leevirasanen@outlook.com

 

 

Leevi Räsänen

composer, pianist, board member of Korvat auki

Korvat Auki Ensemble at MikroFest Helsinki 2018.

The most recent performance of the Ears open society “house band” Korvat Auki Ensemble was at MikroFest Helsinki 2018 (https://microtonalfinland.wordpress.com/mikrofest/), in the opening concert on 17.10. at 18:00 in Vapaan Taiteen Tila. The concert was named Bag of tricks, cave of skills – microtonality in improvisation and consisted of 10 pieces/performances, of which KAE participated in three.

This time, Korvat Auki Ensemble was composed of Grisell Macdonel (double bass), Lauri Supponen (double bass), Teemu Mastovaara (cello), Niilo Tarnanen (bassoon), Suvi Linnovaara (alto saxophone) and Sebastian Dumitrescu (violin).

Improvised music can easily gravitate towards 12-tone tempered music, especially when played on instruments that favour the 12-tone tempered scale. Put in a rough way, wind instruments are partly biased in favour of 12-tone, while string instruments are theoretically free to play any pitches, microtonal or not. Therefore, restricting the pitch material through various rules can be a good method to train performers’ ear and fingers, and to force ourselves to be more imaginative also in the pitch department, and not only for example in the timbre department. Exploration of harmonies benefits from playing with a microtonal mindset.

In the case when the pitches to be used are not restricted, we are quite close to “normal free impro” and the audience might not even notice that the music played is microtonal. We pay more attention to the pitches we produce, and small gestures may have a more pronounced pitch element.

However, restrictions such as use of certain scales, or an upper limit on the number of pitches each musician can play, are more obvious to the audience. Teemu Mastovaara, who played with KAE for the first time, proposed a 6-note scale that we ended up using in our first impro. The scale is a manipulated blues scale that also contains a dirty unison, in other words the intonation of the “tonic” can be varied quite a lot, by 25 cents or maybe even more. The “dirty tonic” was a great anchor to use, and at least in my personal experience we could produce a lot by just cherishing the few intervals that the scale provided, to the point of creating soundscapes around a just fourth, or a tritone offset by 50 cents.

Our second impro used a 12-tone scale that Niilo Tarnanen devised. It is a mixture of the chain of fifths familiar from the tuning of string instruments, and various intervals derived from the harmonic series. The two-dimensionality of this scale, as well as the relatively high density when compared to Teemu’s scale, gave us the freedom to explore a vaster assortment of harmonic colours.

In the third impro we played together with Juhani Räisänen and his vacuum-cleaner-plus-eletronics instrument called the zorm – an instrument which created thick blankets of sound, that at the same time left enough room, even in the cave acoustics of Vapaan Taiteen Tila, for the acoustic instruments of KAE to shine through. This time there we did not set any obligatory scale, so in effect the improvisation was entirely free.

All in all, we cherished the experience of a fully microtonal participation. After last year’s collaboration with microtonal wizard Johnny Reinhard, revisiting the microtonal realm felt fresh and rewarding. We are looking forward to doing it again.

 

Sebastian Dumitrescu

composer, teacher of harmony & counterpoint, coordinator of Korvat Auki Ensemble