Esa-Pekka Salosta juhlistava Massahumu -teos avaa Helsingin juhlaviikot

Säveltäjä, kapellimestari ja Korvat auki -yhdistyksen perustajiin kuuluva Esa-Pekka Salonen viettää 60. syntymäpäiväänsä 30. 6. 2018.

Korvat auki -yhdistyksen Aukottoman seinän korvat -säveltäjäkollektiivin (Joel Järventausta, Touko Niemi, Matilda Seppälä, Lauri Supponen, Niilo Tarnanen) teos Massahumu avaa Helsingin juhlaviikot 17. elokuuta 2018. Massahumu on kunnianosoitus perustajajäsenellemme Esa-Pekka Saloselle tämän 60-vuotisjuhlakonsertissa. Osa teoksen tekstistä koostuu somessa lähetyistä onnitteluista.

***

Konsertin ohjelma kokonaisuudessaan;

17.8.2018 Kansallisooppera, päänäyttämö

Aukottoman seinän korvat: Massahumu
Heinrich Biber: Battalia
Aleksandr Mosolov: Teräsvalimo
Esa-Pekka Salonen: Pollux

Paula Vesala: Uusi teos
Maurice Ravel: Daphnis et Chloé, sarja nro 1
Modest MusorgskiKruunajaiskohtaus oopperasta Boris Godunov

 

Konsertin jälkeen juhlat jatkuvat synttäriklubilla Alminsalin lämpiössä. Tölöläbin ja Elifantreen muodostama superyhtye toimii house bändinä, ohjelmassa on Salosen soolokappaleita ja niiden innoittamaa vapaata kosmista tyyliä – sekä tietysti yllätysnumeroita. Klubille on vapaa pääsy.

Konsertti nähdään ja kuullaan suorana lähetyksenä Yle Teemalla, Yle Areenassa ja Yle Radio 1:ssä.

Lisää tietoa konsertista Helsingin juhlaviikkojen sivuilla.

 

*****

Composer, conductor and one of the founders of Korvat auki Society Esa-Pekka Salonen celebrates his 60th birthday 30. 6. 2018.

A new piece, Massahumu by the composer collective Ears of the Blind Wall (Joel Järventausta, Touko Niemi, Matilda Seppälä, Lauri Supponen, Niilo Tarnanen) of the Korvat auki society opens the Helsinki Festival 17 August 2018. Massahumu is a tribute to our founding member Esa-Pekka Salonen in his 60th birthday concert. Part of the text for the piece is gathered from messages from social media.

 

***

Whole programme of the concert:

17.8.2018 Finnish National Opera, Main Stage

Ears of the Blind Wall: Massahumu
Heinrich Biber: Battalia
Alexander Mosolov: Iron Foundry
Esa-Pekka Salonen: Pollux

Paula Vesala: New work
Maurice Ravel: Daphnis et Chloé, Suite no. 1
Modest MusorgskiCoronation Scene from Boris Godunov

After the concert, the party continues with a birthday club in the foyer of Almi Hall. A super group composed of Tölöläb and Elifantree acts as the house band, with a programme including solo songs by Salonen and a free cosmic style inspired by them – and, of course, surprise numbers. Admission to the club is free.

 

More information of the concert on Helsinki Festival website.

 

 

Korvat auki ry:n hallitus kaudelle 2018-2019

Korvat auki ry:n hallitus kaudelle 2018-2019 on valittu. Janne Kivistö aloittaa yhdistyksen uutena puheenjohtajana.

 

Korvat auki ry valitsi kevätkokouksessaan 3.6.2018 uuden hallituksen kaudelle 2018-2019. Kolmella edellisellä kaudella erinomaista työtä puheenjohtajana tehnyt Niilo Tarnanen luopuu tehtävästä ja jatkaa hallituksen tavallisena jäsenenä. Yhdistyksen uusi puheenjohtaja on Janne Kivistö. Hallituksen muut jäsenet ovat Rolf Gustavson, Ossi Hiltunen, Leevi Räsänen, Mioko Yokoyama, Matei Georghiu sekä Anne Teikari.

 

Uuden puheenjohtajan Jannen tavoittaa osoitteesta janne.i.kivisto [at] gmail.com, ja koko hallituksen osoittesta info [at] korvatauki.net.

 


New board of Korvat auki ry selected for the term 2018-2019. Janne Kivistö begins as the new Chairperson.

The Korvat auki spring meeting 3rd of June selected a new board for the term 2018-2019. Niilo Tarnanen, excellently taking care of the task of chairperson for three previous terms, gives now away the position and continues as a regular member of the board. The new chair for the society is Janne Kivistö. Other members of the board are Rolf Gustavson, Ossi Hiltunen, Leevi Räsänen, Mioko Yokoyama, Matei Gheorghiu and Anne Teikari.

 

The new chairperson Janne can be contacted at janne.i.kivisto [at] gmail.com, the whole board at info [at] korvatauki.net.

Korvat auki -yhdistys päättää 40-vuotisjuhlintansa kunnianhimoisella konserttiputkella

Nykymusiikkiyhdistys Korvat Auki ry juhlii 40-vuotista taivaltaan suomalaisen kulttuurielämän möyhentäjänä järjestämällä konserttien ja muiden tapahtumien sarjan ”Avautumisia”. Sarja
käynnistyi syksyllä 2017 mm. newyorkilaisen mikrotonaalisuusasiantuntijan, säveltäjä-fagotisti Johnny Reinhardin kolmen konsertin vierailulla.

Huhti-toukokuussa 2018 Avatumiset huipentuvat nykymusiikin eri suuntia ja kysymyksiä luotaavalla tapahtumanelikolla, jonka kumppanuusverkostoon kuuluvat muun muassa Taideyliopiston Sibelius-Akatemia, Tampere Biennale ja Ensemble Garage (GER).

Teatteria korville, musiikkia silmille 16.4. Vapaan Taiteen Tila

Maanantaina 16.4. Vapaan Taiteen Tilassa kölniläinen multimediaisen musiikin mestari Ensemble Garage tarjoaa seitsemän näkökulmaa post-internet sukupolven kokeelliseen musiikkiteatteriin. Rumpusetti resitoi Beckettiä, pasuuna pitää power point-esitelmän ja LED-valot vilkkuvat rytmisesti. Ateriointi, hengittäminen, wikipedian resitointi ja yhteiskunnalliset viittaukset kohtaavat.

Helsingin ensiesityksensä saavat new discipline -musiikkiteatterin soihdunkantaja Miika Hyytiäisen musiikkiteatterikonsertto Queen Bee (2018) erittäin harvoin kuullulle subkontrabassohuilulle, sekä tinkimättömästä ilmaisustaan tunnetun Juhani Vesikkalan
audiovisuaalinen uutuus Togetherness (2018). Nämä teokset kantaesitetään Ensemble Garagen konsertissa Tampere Biennalessa perjantaina 13.4.

Kantaesityksinä ohjelmassa ovat myös Niilo Tarnasen turboahdettu farssi parti pris quotidien (2018), Arshia Samsaminian transdusoijamikrofonirumpusoolo A piece of monologue (2018) sekä Pablo Garretonin uusi teos, Jonah Havenin trio another ditch (2018) ja Zaneta Rydzewskan alttoviuluportretti so forth (2018). Koko ohjelma toistetaan Kölnissä keskiviikkona 18.4. klo 20.

 

Ma 16.4. klo 19

Vapaan Taiteen Tila, Vilhonvuorenkuja 15-16, Helsinki

Liput ovelta 15 / 10 euroa, vapaa pääsy Korvat auki ry:n jäsenille ja Taideyliopiston opiskelijoille.

Tapahtuma Facebookissa

Tukijat: Suomen Kulttuurirahasto, Taiteen Edistämiskeskus, Musiikin Edistämissäätiö.

Blue is Cool: Sähköharppu! 17.4. Musiikkitalo

Yhteityönä Taideyliopiston Sibelius-Akatemian harppuluokan ja Musiikkiteknologian aineryhmän kanssa Korvat auki -säveltäjät Sebastian Dumitrescu, Erkki Finni, Matei Gheorghiu, Paolo Griffin, Rolf Gustavson ja Stephen Webb ovat työskennelleet elektroakustisen harpun ja elektroniikan tarjoamien mahdollisuuksien parissa.

Konsertti järjestetään Helsingin Musiikkitalon Black Box -salissa tiistaina 17.4 klo 19. Tapahtumatiedot tarkentuvat myöhemmin.

 

Atso’s Corner – Pimp Your Sinfonietta 28.4. Musiikkitalo

 

Vappuun on hyvä ottaa varaslähtö edellisenä lauantai-iltapäivänä kuuntelemalla Korvat auki -säveltäjien Sinfonietta-tuunauksia. Taideyliopiston Sibelius-Akatemian orkesterinjohdon luokkaorkesteri eli tuttavallisesti. Kapubändi esittää happeningiksi muotoillussa tapahtumassa kuusi
teosta, joiden mielikuvituksellista värikirjoa kokoonpanon taloudelliset mittasuhteet eivät suitsi.

Legendaarisen Ensemble modernin kantaesittämä, Musiikin ajan tilaama Lauri Supposen fix (2015) ja Sauli Zinovjevin Uuno Klami -kilpailuvoittaja Gryf (2014) tarjoavat kapellimestariopiskelijoille haastetta kahden eri tavoin tuhdin sinfonietta-idiomin parissa. Jaime Belmonten alun perin kvintetille kirjoittama Déflagration sociale (2016/2018) soi nyt muhkeasti viisitoistahenkisen ensemblen voimin. Sebastian Dumitrescun Temperament – Coincident – Synchronization (2016/2018) on polyrytmiikan ja mikrotonaalisuuden juhlaa. Niilo Tarnasen makaaberi, saksofoneja ja kitaraa hyödyntävä kantaesitys Marraskuun ruusu (2016-2018) sekä Itzam Zapatan arkailematon laulusarja Ludi (2015), sopraanosolistina Milla Mäkinen, tuikkaavat väliin omat mausteensa.

Tapahtuma on myös osa Taideyliopiston Sibelius-Akatemian Atso’s Corner-sarjaa.

 

Lauantaina 28.4.2018 klo 14

Sonore, Musiikkitalo, Kansalaistori 2, Helsinki

Vapaa pääsy

Tukijat: Suomen Kulttuurirahasto, Musiikkitalon Säätiö, Taiteen Edistämiskeskus.

Sävel versoo betonista I & II sekä keskustelu Konsepti törmää
konkretiaan 11.5. STOA

Sävel versoo betonista I on kamarimusiikkialkupala, joka raottaa aikamme säveltaiteen pandoran lippaiden kansia.

Ennen väliaikaa järjestettävä paneelikeskustelu Konsepti törmää konkretiaan tarttuu näihin täkyihin ja kysyy, millainen peili nykymusiikki on muulle aikalaiskulttuurille.

Sävel versoo betonista II esittelee tuoreinta, vuonna 2018 valmistunutta kamarimusiikkia, jonka kirjo saattaa kuulijan kohti kevätkesän mietteitä.

Ohjelmatiedot tarkentuvat maaliskuun aikana Liput 10 / 15 euroa, Lippu.fi 11.4. alkaen

 

Lisätiedot:

puheenjohtaja Niilo Tarnanen

niilo.tarnanen@gmail.com

 

Konserttisarjan järjestämistä ovat tukeneet

Yhdistyksen historiaa

Tiedot koonnut Juhani Vesikkala

Yhdistyksen alkuperäinen logo.

 

Korvat auki ry:n perustivat vuonna 1977 nuoret sävellyksenopiskelijat, jotka olivat tyytymättömiä suomalaisen musiikkielämän umpeutuneisuuteen. Ensimmäisten vuosien toimijoista useat ovat sittemmin nousseet maailmanmaineeseen. Jokainen sukupolvi on tuonut toimintaan oman henkensä ja tavoitteensa.

Korvat auki ry:n puheenjohtajat

40-vuotisen toimintamme aikana yhdistyksen puheenjohtajan tehtävissä on ehtinyt toimia moni nykyään kiinnostavimpiin ja merkittävimpiin suomalaisiin säveltäjiin kuuluva henkilö. Yhdistyksen toimintaan jollain muotoa on osallistunut vielä useampi – varmastikin valtaosa suomalaisista uuden musiikin säveltäjistä ja esittäjistä.

2015– Niilo Tarnanen

20112015 Matei Georghiu

20082011 Markku Klami

20062008 Maija Hynninen

20042006 Ville Raasakka

20002003 Lauri Kilpiö

19982000 Perttu Haapanen

19961998 Lotta Wennäkoski

19951996 Johan Tallgren

19941995 Juha T. Koskinen

19931994 Seppo Pohjola

19921993 Jovanka “Vanja” Trbojević

19911992 Markus Fagerrud

19871991 Hannu Pohjannoro

19871988 Veli-Matti Puumala

19861987 Kimmo Hakola & Jyrki Linjama & Veli-Matti Puumala

19851986 Juhani Nuorvala

19841985 Olli Pohjola

19831984 Olli Koskelin

19821983 Markus Castrén

19811982 Eero Hämeenniemi

19801981 Esa-Pekka Salonen

19791980 Kaija Saariaho

19771979 Eero Hämeenniemi

 

Yhdistyksestä kirjoitettua

 

Seuraavissa sitaateissa perehdytään yhdistyksen historiaa ja edeltäjiä tutkineiden avulla yhdistyksen alkuvaiheisiin.

 

“Suomen Musiikkinuoriso -yhdistyksen nimissä [Kari Rydman, Henrik Otto Donner ja Erkki Salmenhaara] järjestivät 1960-luvun alussa värikkäitä ja usein happening-tyyppisiä konsertteja, joita alettiin kutsua “lastenkamarikonserteiksi” vanhemman polven säveltäjän ja kriitikon Nils-Eric Ringbomin (1907 – 88) keksimän ilmaisun mukaisesti. – – “Lastenkamarikonsertit” jäivät sangen lyhyeksi vaiheeksi; tärkeämpää kuin yksittäisten teosten laatu tuntuu myöhemmästä perspektiivistä olleen se, että uusia suuntauksia ylimalkaan esiteltiin Suomessa.”

-Korhonen, Kimmo 1990: Suomalaisia nykysäveltäjiä 1965-1990. s. 12.

 

“Paavo Heininen oli vuonna 1975 arvellut suomalaisen musiikin olevan kansainvälisen mielipiteen mukaan “yhä romanttista, alakuloista, harmaata ja varovaista keskitien musiikkia”. Nuori polvi puolestaan koki erityisesti 70- ja 80-luvun vaihteessa, että maassa vallitsi “kansallisen egoismin ja yleisen konservatiivisuuden aika”. Sen enempää heidän kuin kansainvälistenkään modernistien musiikille ei tuntunut löytyvän tilaa. – – Kritiikki kohdistui siis siihen “valtavirtaan”, jonka kärkihahmoina nähtiin Kokkonen ja Sallinen.”

-Heiniö, Mikko 1995. Aikamme musiikin historia 4. s. 434.

 

“1980-luvun vaihde merkitsi selvää murrosta Suomen luovassa säveltaiteessa, koska modernismi teki tällöin uuden voimakkaan tulemisensa Suomen musiikkiin. Nuoret modernistisäveltäjät ryhmittyivät erityisesti vuonna 1977 perustetun Korvat auki -yhdistyksen ympärille.”

-Aho, Kalevi ym. 1996: Suomen musiikki. s. 139.

 

“Korvat auki-yhdistystä ei perustettu syksyllä 1977; tosin se rekisteröitiin silloin, ja vuosijuhlia vietetään sen mukaisesti. Korvat auki muodostui hitaasti muutaman vuoden aikana monen kahvilakeskustelun ja vielä useamman kapakkaistunnon tiimoilta. Eivätkä sitä perustaneet Magnus Lindberg, Kaija Saariaho ja Esa-Pekka Salonen niin kuin usein saa lukea, vaan idea oli Eero Hämeenniemen. Hänelle välittömästi korvansa kallistavien säveltäjien joukossa olivat Hermann Rechberger ja Otto Romanowski, hyvin pian myös Jouni Kaipainen. Lisäksi joukko oppilaskunta-aktiiveja, joista useat kuuluivat vasemmistolaisesti suuntautuneeseen opiskelijajärjestöön Musiikkia Opiskelevat Sosialistit (MUOS). Opiskelijaelämän sen aikainen politisoituminen johti pitkittyviin ja äärimmäisen kiihtyneisiin konflikteihin Sibelius-Akatemian oppilaskunnassa.”

-Stenius, Caterina 2006: Chaconne – Magnus Lindberg. s. 112-113.

 

“Jälkeenpäin on polemisoitu kysymystä siitä, ketkä yhdistyksen lopulta perustivat, mutta ainakin sen ensimmäisessä hallituksessa istuivat [Eero] Hämeenniemen johdolla Herman Rechberger, Harri Valkonen, Otto Romanowski, Esa-Pekka Salonen sekä Heikki Valkonen.”

-Heikki Valsta Korvat auki 20 vuotta -konsertin käsiohjelmatekstissä

 

“Iskulauseena oli Musiikkia Kansalle, mutta hyvin pian tarkennettuna Uutta Musiikkia Kansalle, tai ehkä astetta kovennettuna Sarjallisuutta Kansalle. Se oli ajan retoriikkaa, joka kyllä johti myös toimintaan, vaikkakin vaatimattomaan.”

-Stenius, Caterina 2006: Chaconne – Magnus Lindberg. s. 114.

 

“Mutta Korvat auki -yhdistyksellä oli myös sisäinen tehtävä. Seitsenkymmenluvun puolivälissä marssittiin rehtorinkansliaan ja ilmoitettiin, että nyt tarvittiin uutta musiikkia analysoiva seminaari. Kun rehtori Veikko Helasvuo ilmoitti, ettei sellaista järjestetä, yhdistys otti asian omiin käsiinsä.”

-Stenius, Caterina 2006: Chaconne – Magnus Lindberg. s. 114-115.

 

“Modernismin uuden läpimurron edellytyksenä oli, että koko maahan 1960- ja -70-luvulla levinneen musiikkioppilaitosverkon ansiosta nuorten muusikkojen taso kasvoi ratkaisevasti. Aikaisemmin uuden musiikin esittäminen oli ollut paljolti Yleisradion – Radion Sinfoniaorkesterin, Radion nykymusiikkiyhtyeen ja Radion Kamarikuoron harteilla.”

-Aho, Kalevi ym. 1996: Suomen musiikki. s. 140.

 

“Vaikka [12-sävelmusiikin tai sarjallisen musiikin] tekniikkoja ei välttämättä käytetty enää systemaattisesti, sävellyksille oli ominaista samankaltainen atonaalinen intervallikieli, melodis-rytminen eriytyneisyys ja monimutkainen polyfonia, joka näkyi myös hyvin monimutkaisena nuottikuvana. Ryhmän ideologiaan kuului olennaisesti lisäksi “kansallisen itseriittoisuuden” arvostelu ja vaatimus “kansainvälisen kehityksen” mukana pysymisestä. Siten nuoren polven modernistit torjuivat suoraan 1970-luvulla syntyneen suomalaisen oopperabuumin. – – Myös suomalainen sinfoniatraditio hylättiin. Vanhemmista elävistä suomalaissäveltäjistä kelpuutettiin uusilla perustetuilla suomalaisilla nykymusiikkifestivaaleilla esitettäviksi vain Bergmanin, Meriläisen ja Heinisen musiikkia; sen sijaan esimerkiksi suomalaisen musiikkielämän establishmentiksi koetut Englund, Kokkonen, Rautavaara ja Sallinen, sekä nuoremmista mm. Nordgren, Heiniö ja Aho jätettiin niiden ulkopuolelle. Jälkisarjalliset ihanteet saivat myöhemmin 1980-luvulla suorastaan “virallisen” modernin musiikkiestetiikan aseman monissa suomalaisissa musiikkiorganisaatioissa, ja tämä tyyli-ihanne institutionalisoitui vuosikymmenen loppuun mennessä erittäin lujasti musiikkielämäämme.”

-Aho, Kalevi ym. 1996: Suomen musiikki. s. 141-142.

 

“Polittiinen julistus sai väistyä “kiinnostavan” tieltä ja vähitellen yhä selvemmin esteettisesti monitulkintaisen tieltä. Ensimmäisen Korvat auki -sukupolven läpi kulki ikäraja, sen dramaattisuutta vähensi yhteinen kiinnostus käsityöhön, mutta raja oli nähtävissä.”

-Stenius, Caterina 2006: Chaconne – Magnus Lindberg. s. 120.

 

“Korvat auki -yhdistys pyrki ensi sijassa olemaan yhdyselimenä jäsenilleen, joihin säveltäjien lisäksi kuului muusikkoja ja teoreetikkoja mutta – oireena poikkitaiteellisista intresseistä – myös joitakuita kuvataiteilijoita ja teatteriväkeä.”

-Heiniö, Mikko 1995. Aikamme musiikin historia 4. s. 435.

 

“Yhdistys järjesti myös erilaisia keskustelutilaisuuksia ja analyyttisia seminaareja, joissa käsiteltiin mm. sellaisia teemoja kuin “miksi sävellän”, sointiväri, tonaalisuus, Sibelius ja B.A.Zimmermann.”  

-Heiniö, Mikko 1995. Aikamme musiikin historia 4. s. 435.

 

“[1980-luvulla] yhdistystä alettiin kuitenkin moitiskella esteettisestä yksilinjaisuudesta sekä toiminnan keskittämisestä “näyttävien luxusavantgardetapahtumien järjestämiseen pääkaupungissa”. Maaseutukonsertit oli lopetettu. Julkisuudessa yhdistyksestä annettiin kuva “nuorten ihmisten pittoreskina hömeltämisenä, joka ei suinkaan auta yhdistystä sen pyrkiessä kehittämään aikamme musiikin syvällistä ymmärtämistä”. ”

-Heikki Valsta Korvat auki 20 vuotta -konsertin käsiohjelmatekstissä

 

“Muutaman vuoden hiljaiselon jälkeen yhdistyksen toiminta virisi 80-luvun lopulla uudestaan seuraavan sukupolven säveltäjien kiinnostuksesta. Edellisen polven “julkkissäveltäjien jätettyä pesänsä” uusi sukupolvi joutui taistelemaan olemassaolonsa oikeutuksesta. Veli-Matti Puumala puhui “isoista saappaista”, joihin koetettiin sovittautua.”  

-Heikki Valsta Korvat auki 20 vuotta -konsertin käsiohjelmatekstissä

 

“Olikin ehdottoman ratkaisevaa Korvat auki -sukupolven menestymiselle, että säveltäjistä monet olivat itse karismaattisia muusikoita. Se herätti kunnioitusta ja kiinnostusta säveltäjien työtä kohtaan ja houkutteli muita mukaan palvelukseen.”

-Stenius, Caterina 2006: Chaconne – Magnus Lindberg. s. 124.

 

“Ensimmäisen “korvat auki -sukupolven” säveltäjien modernismi seurannaistyyleineen löi itsensä niin vahvasti läpi Suomessa, että 1960-luvulla syntyneiden säveltäjien oli aluksi vaikea löytää paikkaansa musiikkielämässämme. – – Toisen maailmansodan jälkeen uusi sukupolvi teki läpimurtonsa aina keskimäärin noin kymmenen vuoden välein kapinoiden samalla voimakkaasti edellisen polven estetiikkaa vastaan. 1990-luvun vaihteessa ei tapahtunutkaan tällaista näyttävää uuden sukupolven esiintuloa – paria edellistä sukupolvea vastaan ei ollut helppo kapinoida, koska heidän ansionsa olivat niin kiistattomia. Opiskelevan säveltäjän tilanne ei ylipäänsä ollut enää yhtä hyvä kuin aikaisemmin, sillä Suomeen oli syntynyt jo niin vahva ja monipuolinen uuden musiikin traditio, että nuoren säveltäjän ei ollut enää kovin helppo löytää omaa, erilaista tietään.”  

-Aho, Kalevi ym. 1996: Suomen musiikki. s. 160.

 

“Siksi suomalaisella säveltäjällä olisi juuri nyt suuri tilaisuutensa: hänen musiikkiinsa on opittu suhtautumaan positiivisin odotuksin, häneltä odotetaan paljon, ja on vain säveltäjän itsensä eikä olosuhteiden vika, jos hän ei tässä ainutlaatuisessa tilanteessa kykene puhuttelemaan enää yleisöään ja koskettelemaan asioita, jotka tämän ajan ihmisiä liikuttavat.”  

-Aho, Kalevi ym. 1996: Suomen musiikki. s. 171.

 

“Yhdistys on tarjonnut erinomaisen toimintakentän nuorille suomalaisille säveltäjille, vaikka alkuperäinen modernismin kutsu ei enää sen jäseniä yhtä yksiselitteisesti elähdytäkään kuin sen kultaisina aikoina 1970-luvun lopulla ja 1980-luvun alussa.”

-Korhonen, Kimmo 2004: Suomen säveltäjiä neljältä vuosisadalta. s. 164.

 

“[1990-luvulla] “korvien” näyttävä uudestisyntyminen tapahtui nuoren sukupolven sävellystuotannon esittelyllä ensin Tampereen biennaalissa -94 ja sitten [seuraavana] vuonna Helsingin biennaalissa. Yhdistyksen alkuperäinen tavoite esitellä kansalliseen konservatismiin käpertyneelle musiikkikulttuurille uusia ja kansainvälisiä virtauksia toteutuu nykyisin paljolti muiden järjestäjien ja, ei vähiten edellä mainittujen [Korvien perustamien], musiikkitapahtumien esitteleminä.”

-Heikki Valsta Korvat auki 20 vuotta -konsertin käsiohjelmatekstissä

Mistä on kyse, kun orkesteri soittaa – tai ei soita – nykytaidemusiikkia?

Anne Teikari

 

“Suuri yleisö haluaa kuulla ne Beethoovenit ja Mozartit kun ne on niin rauhoittavia. Uuttakin musiikkia soitetaan, mutta sitä ei suoraan sanottuna kukaan jaksa kuunnella selvin päin.”

“Se miksi ihmiset kokevat nykymusiikin vastenmieliseksi, johtuu mielestäni puutteellisesta musiikin tuntemuksesta ja asenteista.”

“Ongelma nyt on vain siinä, että kuuntelijoiden makutottumukset ovat vanhoillisia …: on vaikeaa markkinoida konserttia, missä ei ole joko a) kuuluisaa solistia b) kantarepertoaaria, ts. joku hittibiisi.”

“Siinä alkuperäinen kirjoittaja on oikeassa, ettei nykymusiikkia soiteta juurikaan. Mielestäni ei ainakaan siinä määrin kun sitä kuuluisi soittaa.” 

[1]

 

Yllä käyty keskustelu tapahtui kymmenisen vuotta sitten suomi24.fi-sivustolla otsikolla ”Klassisen musiikin piirit ärsyttää”. Vaikka keskustelusta on jo aikaa, päätin ottaa tarkasteluun, mikä on nykytaidemusiikin rooli tällä hetkellä orkesterien ohjelmistoissa. Tässä nykytaidemusiikki määrittyy vuoden 2000 jälkeen sävelletyksi. Mitä ohjelmistot voivat kertoa siitä, missä asemassa nykytaidemusiikki taidemusiikkikentällä on? Mikä rooli sille on jäänyt tai minkä se on ottanut, ja miksi?

 

Käytyäni läpi kahden maakuntaorkesterin, Oulu Sinfonian ja Joensuun kaupunginorkesterin, ohjelmistot vuosilta 2013–2017, ilmeni seuraavaa: 318 konsertin ohjelmistoista yli puolet (176) koostui ainoastaan klassisen musiikin klassikkoteoksista barokista modernismiin. Toiseksi eniten (65) oli konsertteja, joissa soitettiin vain kevyttä musiikkia: lastenmusiikkia, kansanmusiikkia, populaarimusiikkia, elokuva- ja pelimusiikkia. Näiden jälkeen tulivat konsertit, joissa soitettiin sekä taidemusiikin nyky- että klassikkoteoksia (51); konsertit, joissa soitettiin kevyttä ja klassista musiikkia (16); sekä näyttämöproduktiot (6). Kaikista vähiten (4) oli konsertteja, joiden ohjelmisto koostui ainoastaan nykytaidemusiikista.

 

Vaikka lukuihin voi tässä suhtautua lähinnä kuvailevina ja otanta on pieni, tämän tarkastelun perusteella maakuntaorkesterien ohjelmistoissa – jotka ovat perinteisesti vihkiytyneet soittamaan klassisen musiikin traditioon lukeutuvaa musiikkia, selkeään vähemmistöön jää se, mitä traditiossa luodaan nyt. Nykytaidemusiikkia voisi ehkä kutsua tässä viitekehyksessä turvalliseksi hurjaksi – konserteissa se on kokeilu, joka soitetaan turvallisten klassikoiden siivittämänä.

 

Haastan lukijat pienimuotoiseen ajatusleikkiin. Ajatellapa konserttielämää, jossa orkesterien ohjelmistoista 60% koostuisi musiikista, joka on tehty viimeisten kymmenen vuoden aikana. Tätä maustettaisiin vuosisatoja vanhoilla klassikoilla 20% ja loput 20% ohjelmistoista koostuisi näyttämö- ja kevyestä musiikista.

 

Millainen muusikkous olisi arvossaan? Missä kaikkialla taidemusiikkia soitettaisiin? Millaisia ihmisiä yleisöissä olisi?

 

Näen seuraavaa: viikoittain yksi konsertti järjestettäisiin kauppakeskuksessa, sillan alla, roskakatoksessa, vanhainkodissa tai elokuvateatterissa. Jonkun kotona. Viikoittaiset konserttisalikonsertit säilyvät, mutta niissä on istumisen lisäksi mahdollisuudet maata tai tanssia. Muusikot olisivat konserteissa kiinnostuneempia ihmisten reaktioista soittamaansa musiikkiin kuin siitä, pääsikö itseltä ”moka”. Säveltäjät samoin. Itse asiassa säveltäjän ja muusikon välinen raja olisi hyvin häilyvä. Ihmiset tulisivat konsertteihin hämmentymään ja tekemään tutkimusmatkoja aistiensa äärirajoille, mihin heitä olisi koulutettu valtakunnallisessa musiikkioppilaitosjärjestelmässä vuosien ajan. Tämä on kaikki sitä, mitä nykyisellään kutsuisimme kokeelliseksi, eikä se toki ole pelkkää pilvilinnojen piirtelyä. Kuvailtua toimintaa tapahtuu jo, mutta mitä jos koko homma perustuisi kokeiluille?

 

Tunnistan protestin: Kaaos! Klassisten muusikoiden ammatillinen taituruus on uhattuna! Miten ihmiset jaksaisivat ottaa selvää, missä roskakatoksessa illan konsertti on? Mitä jos kausikorttilaiset pakenevat, millä rahalla orkestereita sitten pyöritetään? Kuka ihme olisi näin kiinnostunut nykytaidemusiikista? Onko tämä mitään taidemusiikkia enää ollenkaan; tämähän on sirkus!?

 

Se, mitä me taiteelta odotamme ja haluamme, tulisi nähdä lähtökohtaisesti eri tavalla, jotta yllä mainittu skenaario sinfoniaorkesterista roskakatoksessa viikoittain voisi toteutua. Se vaatisi koko arvomaailman muutosta suhteessamme taiteeseen. Samalla yllä luetellut ”uhkakuvat” ilmiantavat ne tilat, puitteet ja toimintatavat, joilla nykyistä toimintakulttuuria ylläpidetään – ja toisaalta, jotka voi nähdä esteenä uudenlaisen musiikki- ja konserttielämän synnylle.

 

Tosin viime vuosina nykytaidemusiikin osuus konserttiohjelmistoissa on kohonnut ja orkesterikonserttien yleisömäärät lisääntyneet. Pohtia voikin korrelaation mahdollisuutta siinä, ovatko orkesterit yleisökadon pelossa ottaneet ajankohtaisia teoksia ohjelmistoihinsa ajatellen, että se kiinnostaa yleisöä. Kappas vain – ehkä ihmisiä todellakin kiinnostaa se, mitä taidemusiikin kentällä tapahtuu aikana, jona he itse elävät.

[1] Klassisen musiikin piirit ärsyttää. Suomi24.fi -keskustelupalsta. 19.2.2005. https://keskustelu.suomi24.fi/t/1536815/klassisen-musiikin-piirit-arsyttaa

 

Anne Teikari

 

earconditioned

onko uusi musiikki koskaan ollut näin korvastoitua?

 

Yhdistyksemme blogissa kirjoituksia nykymusiikista ja sen ympäriltä.

Sävellyskurssi oli Uuden Musiikin Lokakuu -festivaalilta innostava avaus

Janne Kivistö

 

Nykymusiikki-intoilija Helsingistä kuuli Oulussa järjestettävästä festivaalista, Uuden Musiikin Lokakuusta, ja epäilykset heräsivät välittömästi. Tapahtuuko Suomessa muka Helsingin ulkopuolella kiinnostavaa nykymusiikkitoimintaa? Kenties Tampereella jonkin verran. Ei kai Viitasaarta pohjoisempana nyt kuitenkaan?

 

Onneksi nykymusiikki-intoilijan ylimielisen virheelliset ennakko-odotukset osoittautuivat vääriksi hänen matkatessaan syyskuun ja lokakuun välisenä viikonloppuna 600 kilometriä pohjoiseen. Festivaalin taiteellinen johtaja Veli Kujala oli onnistunut mahduttamaan tiiviiseen viikonloppuun useamman kiinnostavan ja korkeatasoisen konsertin, ja kokonaisuus oli kruunattu antoisalla sävellyskurssilla.

 

Uuden Musiikin Lokakuu teki tänä vuonna kiinnostavan avauksen uuteen suuntaan, kun festivaalilla järjestettiin ensimmäistä kertaa sävellyksen mestarikurssi, Markus Fagerudd opettajanaan. Kurssille osallistui seitsemän säveltäjää ja mukana oli myös usea Korvien jäsen. Lisäkseni Korvista mukana olivat Tuomas Kettunen ja Kristian Kivelä.

 

Kurssilaiset olivat säveltäneet kappaleet, joiden kokoonpanoksi oli käytettävissä Oulu Sinfonian jousitrio ja Veli Kujala soittamassa harmonikkaa tai mikroaskelhamonikkaa. Sävellykset kantaesitettiin viikonlopun päätteeksi. Varsin riemastuttavaa oli huomata kuinka erityylisiä kappaleita mukaan oli päätynyt. Konsertissa kuultiin peräkkäin väkivaltaisia glissandoja, kompleksia mikrotonaalista kontrapunktia, vilpittömän innostunutta Mozart-hempeilyä, meditatiivisen rauhallisesti hengittävää sooloselloa, kokeilevaa musiikkiteatteria, sekä vivahteikkaan dynaamista virtaavuutta.

 

Kurssi tuntui sävellysopetuksensa, workshopinsa ja konserttinsa myötä olleen osallistujien mielestä varsin antoisa kokemus. Kurssia voi kenties lisäksi pitää positiivisena piristysruiskeena koko festivaalille. Kurssi oli houkutellut Ouluun kaltaisiani nykymusiikki-intoilijoita, jotka sinne muuten eivät olisi päätyneet, ja näin festivaalista muodostui ilahduttava kohtaamispaikka laajemminkin kuin pelkästään oululaisten säveltäjien kesken. Festivaalilla kuullun mukaan kurssille on suunnitteilla jatkoa myös tulevien vuosien festivaaleilla ja luvassa on ilmeisen kiinnostavia suunnitelmia, joten niin yhdistyksemme jäsenten kuin muidenkin nuorten säveltäjien kannattanee pitää jatkossa korvat auki tulevia festivaaleja varten.

 

Festivaalilla kuultiin usea mainitsemisen arvoinen konsertti. Säveltäjä ja alttoviulisti Max Savikangas oli koonnut pirteän mukaansatempaavan konsertin, jossa hänen soittamanaan kuultiin niin omia sävellyksiä kuin vaikkapa Rihmin ja Sciarrinon soolokappaleet alttoviululle, sekä Teemu Onteron kappale alttoviululle ja elektroniikalle. Konsertin päätti hieno kantaesitys Savikankaan kappaleesta Maxams alttoviululle, harmonikalle ja kontrabassolle.

 

Hannu Alasaarela esitti pianoresitaalissaan vaativan ohjelman alusta loppuun vivahteikkaan musiikillisesti. Alasaarelan soittamana kuultiin suomalaisten säveltäjien (Koskinen, Lanu, Livorsi, Saariaho ja Salonen) viimeaikaista musiikkia, sekä valikoima Ligetin etydejä.

 

Nykymusiikkiyhtye TampereRaw tarjosi konsertissaan varsinaisen huippukattauksen kiinnostavia sävellyksiä. Olli Virtaperkon saksofonikonsertto Multikolor tutkiskeli kiehtovasti baritonisaksofonin erikoistekniikoita ja näiden äänenvärejä Joonatan Rautiolan esittämänä. Lisäksi konsertin kohokohtia olivat Sampo Haapamäen energinen Connection jousikvartetille ja Veli Kujalan hyperaktiivinen DAI kamariorkesterille.

 

Sävellyskurssilla Veli Kujalan käytössä ollut neljäsosasävelaskelharmonikka oli kiinnostava mahdollisuus, jota kaltaiseni nykymusiikki-intoilijan lisäksi oli hyödyntänyt oululainen Sakari Raappana. Jäämmekin innostuneena odottamaan, edistyykö tuon instrumentin kehitys tulevaisuudessa edelleen: Onko ensi vuoden festivaalilla käytössä kenties jo kahdeksasosasävelaskelharmonikka? Vai seuraako kehityksessä tulevaisuudessa vastaliike; palataanko takaisin tavalliseen puolisävelaskelharmonikkaan, tai otetaanko käyttöön jopa yksinkertaistettu kokosävelharmonikka?

Janne Kivistö Oulussa

 

earconditioned

onko uusi musiikki koskaan ollut näin korvastoitua?

 

Yhdistyksemme blogissa kirjoituksia nykymusiikista ja sen ympäriltä.

Kaksitoista huomiota modernin paikantumattomuudesta

Niilo Tarnanen

 

1)

 

Modernista on puhuttu ainakin puoli vuosituhatta

Väitetään projektiksi

Minä olen tehnyt projektitöitä puolet elämästäni

En tartu loputtomaan

 

2)

 

Schönberg tavoitteli kahdentoista sävelen tasa-arvoa. Eipä siinä, tasa-arvoon uskon minäkin. Olen sitä paitsi radikaali traditionalisti, kuten hänkin aikanaan.

 

Mutta ensiksi: kaksitoista ei ole kaikki. Toiseksi: Ala-asteen seinällä oli julisteita, joissa sanottiin: ”Kaikki erilaisia, kaikki samanarvoisia.”

 

3)

 

Tämä kirjoitus on jatkoa aiemmalle blogipostaukselleni, Klassisen säveltäjän kritiikille. Tämä kirjoitus on jatkoa valistuksen käynnistämille kehityskuluille, hämärässä haaroville poluille, joita ei kannata ennalta päättää kulkea loppuun saakka. Tämä kirjoitus on jatkoa alkuräjähdykselle ja siitä seuranneelle hiukkasten värähtelylle.

 

Tämän kirjoituksen viitekehys on länsimaisen valkoisen joutilaan luokan harjoittama hengenviljely. Jos havaitset ristiriidan, riemuitse – olet ja ajattelet.

 

Mikäli joku tulkitsee tämän kirjoituksen, joka käynnistää Korvat auki -yhdistyksen earconditioned-blogin syyskauden mainitun yhdistyksen 40-vuotisjuhlakaudella, hyökkäyksenä yhdistyksen perustajia kohtaan, kehotan häntä tutkimaan paremmin historiaa ja nykyhetkeä.

 

4)

 

Sarjallisuus, tuo natsien ja nunnien varjossa idätetty, vapaan maailman dollareilla lannoitettu isoisiemme villitys, uskoi totaaliseen kontrolliin – mahdottomaan.

 

Vuonna nolla atomipommin jälkeen haluttiin tuhota kaikki havaittavat kytkökset aiempaan. Kuori vaihdettiin tunnontarkasti, sisus unohdettin 30-luvulle.

 

Niin inhimillistä, niin ironista.

 

5)

 

Tunteiden esittämistä musiikin tehtävänä hylättäväksi vaatinut Hanslick huomauttaa noin puolen vuosisadan viiveellä:

On vaikea ymmärtää, miten tästä voidaan johtaa “musiikin absoluuttisen tunteettomuuden vaatimus”.

 

Väitän, että hänet otettiin 1900-luvulla väärällä tavalla vakavasti aivan niin kuin Marx tai Darwin. (Heininen, lisäisin, mutta jätän lisäämättä jälkiviisauden pelossa.)

 

Iskulauseita huudeltiin kyllä suureen ääneen, mutta mikäli olisi sankoin joukoin vaivauduttu alkuperäislähteille ja haluttu ymmärtää, olisivat pahimmat mölyt epäilemättä pysyneet mahassa.

 

Objektiivisuuden, neutraaliuden, absoluuttisuuden illuusio – tapa pestä kädet ja omatunto.

 

6)

 

1900-luku säilytti edeltäjänsä asenteista suuruuden ihailun ja heitti hiiteen tuntevan yksilön arvon.

 

Yksilöstä tuli ratas koneistossa, molekyyli aineenvaihdunnassa, konttorirotta kustannusosakeyhtiössä, kioskinpitäjä kauppakeskuksessa, järjestyksenvalvoja musiikkitalossa, muovihippu valtameren silmässä. Vapaa-ajalla jokainen miljoonakala omassa lasipurkissaan sai, lohdutukseksi, elää omaa elämäänsä ja valita juuri hänelle sopivan vaihtoehdon miljoonasta massaviihteen variantista.

 

Kun voitiin saada parasta kaikille, mikään ei ollut liikaa. Parasta musiikkia vietäväksi joka niemeen notkoon ja saarelmaan oli tietenkin Sinfonie der Tausend. Vielä muutama suuri kilpailukykyharppaus, niin avot, saadaan edustusmersu joka paperimiehelle totta kai. Ja seuraava ooppera tilataan veronkiertäjien kunniaksi – ah, niin nerokasta!

 

2000-luku alkaa olla iässä, jossa sen on syytä itsenäistyä vanhemmistaan.

 

7)

 

Vasta, kun traditio tunnetaan ja myönnetään, kun se hyväksytään eläväksi lähtökohdaksi, josta käsin toimitaan, sitä voidaan muuttaa.

 

Ei ole systeemiä, on vain ihmisiä.

 

8)

 

Postmoderni on modernia, joka on vain kääntynyt dogmaattisen todellisuuspakoakselinsa ympäri, ei nyt täyskäännöstä, mutta kuitenkin.

Siinä missä modernin taide julistaa riippumattomuuttaan mistään reaalimaailman reunaehdoista, postmodernin taide antaa ymmärtää kaiken samantekeväksi.

Viimeisenä villinä yönä ennen ihmiskunnan itsemurhaiskua ne vääntävät kättä siitä, kummalla on paremmat perustelut jatkaa, viis Toisesta.

 

9)

 

Kenties 1900-lukuun kiteytyi jonkinlaista historian päättymisen tai kulminoitumisen huumaa, joka sai aikalaiset käpertymään omaan nykyaikaansa ja kuvittelemaan, että siinä kaikkine teknologisoitumisineen olisi jotain, minkä vuoksi juuri se aika olisi nimettävä moderniksi yli muiden aikojen modernien. 2010-luvun perspektiivistä moinen näyttäytyy kuitenkin yhtä pähkähullulta kuin se, että monessa kielessä omaa ”kansaa” kuvaava sana on alun perin tarkoittanut ihmistä, jääkööt muut muukalaisiksi, toisiksi, ei-ihmisiksi.

 

10)

 

Kun kuulen sanan avantgarde, vapautan käsijarrun ja luisun suosiolla taakse, syvemmälle suojaan.

 

Ei ole kärkijoukkoa ilman suunnattua rintamaa. Millä saatteella ja millä valtuuksilla tämä tiedustelupartio toimittaa tehtäväänsä?

 

Se, joka kutsuu marssimaan kohti vääjäämätöntä voittoa, ei ymmärrä kehityksen kaoottista ja hapuilevaa luonnetta. Evoluutiolla ei ole suuntaa, kulttuurissakaan.

 

Joka todella pitää korvansa auki, menettää syynsä ylläpitää vihollisuuksia.

 

11)

 

Kuulin, että apurahahakemukseen ei kannata kirjoittaa tekevänsä ”kokeellista” musiikkia. Tätä en ymmärrä. Jos oikea uoma on löytynyt, luulisi mammonan virtaavan hakemuksettakin.

Luostarin pimeällä pihalla sentään käsitettiin, että maallisen harmonian tutkimus ei ole taivaallista helpompi tehtävä.

Kohti eksploraatiota, ei innovaatiota!

 

12)

 

Moderni tarkoittaa nykyaikaista

Ei kai ajankohta määrää ideologiaa

Miksi minun nykyisyyteni, miksei Debussyn?

Miksi Messiaenin, miksei Madonnan?

 

Boulez on kuollut. Rautavaara on kuollut. Kauan eläköön 1900-luku!

 

 

 

Niilo TARNANEN

säveltäjä, Korvat auki puheenjohtaja

 

earconditioned

onko uusi musiikki koskaan ollut näin korvastoitua?

 

Yhdistyksemme blogissa kirjoituksia nykymusiikista ja sen ympäriltä.

Johnny & 128 –konsertit Helsingissä 25.-28.8.

Ossi Hiltunen

 

Fagotisti ja säveltäjä Johnny Reinhard saapui Helsinkiin konsertoimaan yhdessä viulisti Dan Auerbachin kanssa elokuun lopussa. He ovat molemmat erikoistuneet mikrotonaaliseen musiikkiin ja Reinhard tunnetaan erityisesti kehittämästään viritysjärjestelmästä, joka käsittää 128 säveltä oktaavin sisällä. Tätä viritysjärjestelmää myös suurin osa konserttien kappaleista noudatti.

Konserteissa kuul

tiin Reinhardin ja Auerbachin lisäksi myös Korvat Auki Ensemblea.

 

Ensimmäinen konsertti pidettiin perjantaina 25.8 Vapaan Taiteen Tilassa. Konsertti alkoi improvisaatiolla, jossa erityisen kiinnostavaa oli seurata soittajien tilankäyttöä ja kommunikaatiota keskenään. He kommentoivat, vastailivat ja yltyivät välillä jopa vuoropuhelumaisiin jaksoihin. Välillä tuntui siltä, kuin he olisivat kilpailleet siitä, kummalla on enemmän sanottavaa.

 

Juhani Vesikkalan kappale Avalokiteshvara oli kyllä todellinen virtuoottinen taidonnäyte Reinhardilta; pitkiä, tummanpuhuvia ja mietteliäitä multifonisointeja. Paikoittain kappale yltyi jopa ”virtuoottiseksi räpeltämiseksi”. Tämä siis todellakin hyvässä mielessä sanottuna. Tästä kappaleesta löytyi energistä menoa ja meininkiä. Samanlaisia ajatuksia heräsi Anton Rovnerin kappaleesta Dawn on the Horizon, vaikkakin musiikillisesti kappaleet erosivat toisistaan paljonkin.

Reinhardin oma sävellys Zanzibar toi mieleeni Afrikan sademetsät, luonnon ja eläimet. Jotkin teatraaliset eleet kappaleen aikana jopa huvittivat yleisöä, ja saivat muutamat pienet hymähdykset sieltä täältä. Tämäkin kappale oli energinen ja virkistävän mukaansatempaava!

 

Konsertin lopuksi esitetyssä improvisaatiossa oli mielestäni mielenkiintoinen aspekti se, miten konserttitilaa oli käytetty hyväksi. Osa soittajista oli piilossa ja osa näkyvissä, jolloin aistihavainnoista tulee mielenkiintoisempia, kun kaikki ”äänilähteet” eivät olekaan katsojalle nähtävissä. Tämä asettelu toimi hyvin Vapaan Taiteen Tilassa.

 

Toinen konsertti oli lauantaina 26.8. Arkadia Bookshopissa. Konsertin aluksi ja lopuksi kuulimme tälläkin kertaa improvisaatiota. Kappaleista parhaiten jäivät mieleeni Johnny Reinhardin Dune ja Anton Rovnerin Nocturne. Kappaleet toimivat hyvin vastakohtina toisilleen. Johnny Reinhardin kappale sisälsi paljon sointimaailmaltaan räväkkää energisyyttä ja menoa, kun taas Anton Rovnerin kappale oli melankolinen, sisäänpäin kääntyvä ja mietiskelevä. Kuulimme myös

musiikkia 95 vuoden takaa, kun Dan Auerbach soitti Alois Haban kappaleen Hudba.

 

Kolmas ja viimeinen konsertti kuultiin maanantaina 28.8 Hietsun Paviljongissa. Konsertin aloitti 128-laajennettu versio Juhani Nuorvalan ambient-klassikosta Toivo. Koko kappaleen ajan vallitsi meditatiivinen tunnelma ja kokonaisvaltaisen aistikokemuksen kannalta Hietaniemen rannan maisematkaan eivät olleet yhtään hassummat Nuorvalan kappaleen kuuntelemiseen.

 

Johnny Reinhardin kappale Vibra yllätti minut positiivisesti. Jazzia muistuttava jakso keskellä kappaletta ja Johnnyn itse kirjoittamat runot lausuttuina kappaleen aikana, ensiksi englanniksi ja sitten vielä suomeksi. Tämä idea toimi hyvin ja niin myös kappale kokonaisuutena. Konsertissa kuultin myös vielä improvisaatiota, Svjetlana Bukvichin Hard rain, Johnny ja Peter Thoegersenin Summer in Helsinki, johon konsertti päättyi. Thoegersenin kappale oli täynnä mieletöntä virtuoottisuutta ja energiapurkauksia.

 

Päällimmäisenä konserteista jäivät mieleeni konserttitilan käyttö, varsinkin Vapaan Taiteen Tilassa, teatraalisuus, soittajien välinen vuorovaikutus ja tottakai mikrotonaalisuus. Nuorena säveltäjänalkuna konserttitilan käyttö, teatraalisuus ja yläsävelsarjojen käyttö neljäsosasävelasteikon rinnalla tuovat minulle varmasti uusia näkökulmia ja ajateltavaa säveltämiseen jatkossa.

 

Minulle tämä kolmen konsertin sarja oli inspiroiva ja ilahduttava kokemus!

 

Ossi HILTUNEN

Nuori säveltäjä, vuoden 2017 abiturientti

 

earconditioned

onko uusi musiikki koskaan ollut näin korvastoitua?

 

Yhdistyksemme blogissa kirjoituksia nykymusiikista ja sen ympäriltä.

Pyramidinpurkutalkoot

Länsimaisessa taidemusiikkikulttuurissa* vallitsee vahva hierarkian tuntu. Täällä Suomessa vakavasti otettavan muusikon taival alkaa pääsykokeista, joihin tyypillisesti päätyy lapsia hyvin kapealta sektorilta (lue: taidemyönteisestä keskiluokasta). Musikaalisen potentiaalin ja tulevan työskentelykyvyn mittaamisen ollessa sula mahdottomuus, antaa vähäinenkin harjaantuneisuus reilun etumatkan muihin, jotka eivät vielä ymmärrä, että taa taa ti-ti taa. Itse opinnot on rakennettu portaiksi, joita pitkin voi astella ensimmäisestä perustasotutkinnosta aina tohtoriksi saakka. Alhaalta ylös, ykkösestä kolmoseen, D:stä A:han ja niin edespäin. Jos kapuat tiesi ylös, olet vihitty alalle ja saat osallistua. Parhaimmillaan systeemi on epämystifioiva ja reilun eksplikoitu: tee näin ja noin niin etenet, onnistut, menestyt. Huonoimmillaan systeemi on poissulkeva ja katastrofaalisen epäonnistunut kartoittamaan pienen maamme musiikillista kapasiteettia. On riipivän todennäköistä, että Suomen taideaarteet puuhailevat jotain yksiksensä kenenkään kuulematta. Tai kaatavat kahvia niille, jotka turhantärkeinä tallaavat heille ennaltamäärättyä polkua.

Nyrkkisääntö on, että ne joilla on jo, saavat myös lisää. Ja ne joilla ei ole, eivät ole ansainneet sitä vähääkään. Tämä tiedostettu tai tiedostamaton kumuloituminen on taidemaailman hierarkioiden rakentelun sydän ja samalla alamme catch-22: pääset mukaan, jos olet jo mukana. Alkusysäys voi olla vaikka kuinka triviaali — satunnainen puhelu, myötämielinen tuttu lautakunnassa — mutta pyörän pyöriessä liike tunnistetaan vain menestykseksi. Katso, sain apurahan, pääsin johtamaan tätä orkesteria! Olen siis jotain! Selkeitä saavutuksia on mahdoton kieltää, eikä niitä edeltävää aikaa ja taustalla vaikuttaneita tekijöitä kannata liittää narraatioon. Varsinkin kun sieltä voi löytyä kaikenlaista ikävää, hämäriä setäkerhoja, miesoletettujen suosimista, sosiaalisia kytköksiä ja täysin ansaitsemattomia etuoikeuksia.

Tällaisen suuntaavan käyttäytymisen pohja on biologiassa, melkeinpä parvi- ja laumaälyä muistuttavissa mekanismeissa. Ja jos haluamme synnyttää noista mekanismeista jotain kaunista — yhteisöllisyyttä, yhdessä liikkumista ja yhteisen todellisuuden jakamista — on valtarakenteisiin ja erityisesti Suomessa niin usein rakentuvaan harvainvaltaan puututtava. Olen ilokseni saanut huomata, että oman sukupolveni nykymusiikkipiireissä niihin puututaankin, suurella kiireen tunnulla ja empatialla. Omia etuoikeuksia halutaan tunnistaa ja mikä tärkeintä, niistä ollaan valmiita luopumaan rikkaamman ja monipuolisemman musiikkikulttuurin toivossa. Tässä kysymyksessä kuljemme yhtenä rintamana muiden pohjoismaiden kanssa. Mutta tähän sisältyy myös pieni paradoksi: purkamalla länsimaiden hierarkioita toteutamme länsimaisia arvoja, yhdenvertaisuutta ja demokratiaa. Ja toteutamme myös suomalaisuuden kaunista laitaa, jossa epäsukupuolittuneita pronomineja käyttäen pyritään kohtaamaan ihmiset sellaisenaan, ei niinkään statukseen katsoen.

Omien etuoikeuksien tunnistaminen ja kohtaaminen on kivuliasta ja voi aiheuttaa empaattisissa ihmisissä eksistentiaalisia kriisejä ja moraalista hätää. Tuo hätä taipuu kuitenkin helposti positiiviseksi uteliaisuudeksi: että mitä näistä pyramidinpurkutalkoista syntyykään, mitä muita rakennelmia voimmekaan vielä nähdä. Kukakohan istuu vierelleni kun nostan jalkani penkiltä ja lasken ne maahan. Oma paremmuus kapeassa maailmassa vaihtuu tasavertaisuudeksi laajemmalla kentällä. Kentällä, jossa keskenään ristiriitaisetkin elementit ruokkivat toisiaan.

Kysymykset laadusta, tyylistä ja taidemusiikin* arvoista ovat saaneet ja tulevat vielä saamaan ansaitsemaansa pyöritystä. Se on syntynyt jatkuvan ulkopuolisen kritiikin lisäksi skenen sisäisestä turhautumisesta genrehygienian ja puritanistisen hierarkian aiheuttamaan näivettymiseen. Vähän raitista ilmaa ja aikalaiskulttuuria tännekin, kiitos!

Edellisten polvien modus operandi on edelleen totisinta totta joillekin alalla vaikuttaville. Että on olemassa tietyt askelmat, joita seuraamalla kuljet kohti merkittävien taitelijoiden seuraa: valmistu tästä koulusta, ota oppisi tuolta henkilöltä, tee yhteistyötä näiden nimien kanssa, vältä assosioitumista tiettyihin genreihin, aatteisiin tai estetiikkaan, näyttäydy tuossa tapahtumassa, hanki tällaista näkyvyyttä mutta älä tuollaista. Ja pukeudu ihmeessä mustaan. Vastakkaiset, paremmuusjärjestyksiä rakentavat talkoot ovat siis edelleen olemassa, juuri niin kauan kuin tulee seuraava polvi niitä jatkamaan. Itse haluan lähinnä itkeä tai nauraa niiden edessä, mutten koskaan nyökytellä hyväksyvästi. Hierarkkisuus on ennen kaikkea perspektiivi ja tahtotila, ei suinkaan mikään luonnonlaki.

Jos on aikansa tuijotellut kaksiulotteisia mallinnuksia maailmasta, voi erehtyä luulemaan, että pohjoinen on “ylhäällä” ja etelä “alhaalla”. Tosiasiassa olemme kaikki kuperalla ja repaleisella pinnalla, jossa ainut “ylös” on taivas, jota egomme mykkinä hetkinä tuijotamme ja ainut “alas” on maa, johon melko pian kaikki maadumme.

– – – –

* – ‘Taidemusiikki’ (aivan kuten ‘klassinen musiikki’) on ikävä termi, syystäkin kritisoitu. Sillä on kuitenkin historiallinen konnotaatio, jota haluan tässä yhteydessä hyödyntää.

 


Mikael RECHARDT
kitaristi
Korvat auki ry:n hallituksen jäsen

Klassisen säveltäjän kritiikki

(kirjoittanut Niilo Tarnanen)

Toisinaan kuulen jonkun kollegan viittaavan itseensä ”modernin klassisen musiikin” säveltäjänä. Käsiteanalyyttinen tutkani vinkuu punaisena: wow, wow, wow, aikalisä!

Onko kaksi noin viittausavaruudeltaan laajaa ja epämääräistä sanaa – moderni ja klassinen – yhdistetty muitta mutkitta, vai tarkkaan harkiten? Tavanomaista keskustelua ei useimmiten ole mielekästä keskeyttää terminologisella nillityksellä, joten suotakoon sille hetki näin blogimerkinnän muodossa.

Ohitan suosiolla tällä erää ”modernin”, siis kirjaimellisesti ”nykyaikaisen”. Sen ongelmista joskus toiste. Mutta mitä nuori säveltäjä tulee tarkoittaneeksi, tahallaan tai vahingossa, viitatessaan itseensä ”klassisena” säveltäjänä (vaikka sitten modernina sellaisena)?

Kysymystä voi lähestyä suopeasti. Kenties hän vain viittaa musiikkinsa genreen, siis siihen, että se ei ole poppia, kansanmusiikkia tai jazziakaan, vaan sitä, ”mitä kriitikot taidemusiikilla tarkoittavat”, kuten eräs genrerajoihin joustavasti suhtautuva saksofonisti hiljattain facebookissa mielestäni osuvasti lohkaisi. Tämä ei kuitenkaan poista ongelmaa.

Jos klassinen musiikki on ”genre”, mikä sen määrittää? Kysymys saanee kirjoituksen edetessä vähintäänkin alustavia epäsuoria osittaisvastauksia. Huomautettakoon ennen etenemistä, että suhtaudun genreajatteluun tympeähkösti. Yhtäältä aikamme musiikkia (laajassa merkityksessä) leimaa genrejen alagenreytyminen suorastaan loputtomiin saakka. Toisaalta nämä alati erikoistuneemmat alagenret lainaavat, jopa omivat toisiltaan varsin häikäilemättömästi, mikä johtaa paitsi lukuisiin riemastuttaviin lopputuloksiin, myös koko genreajattelun mielekkyyden hämärtymiseen.

Minä satun olemaan perustaso ykkösestä musiikin maisteriksi asti klassisen koulutuspolun läpi käynyt ja klassista perintöäni edelleen opetustyössä jakava säveltäjä-muusikko. Kuitenkin kollegoihini myös Korvat auki ry:n piirissä kuuluu niitä, joiden koulutustausta tai tie musiikin pariin on toisenlainen. Silti pidän heitä ehdottomasti kollegoinani, ja useissa tapauksissa protestoisin, mikäli heidät luokiteltaisiin eri genreen kuin minut vain koulutustaustansa tähden. Mikäli taas musiikkiamme havainnoitaisiin empiirisesti, sen paremmin minun kuin heidänkään koko tuotantonsa tuskin mahtuisi yhden big datan avulla määritellyn genren sisään, ellei sitten genreillä käsitettäisi jotain niin yleistä, että niiden kuvausvoima ohentuisi olemattomiin. Ja juuri näin on käynyt – väitän – ”klassiselle musiikille” kaatoluokkana.

Vertailemalla sanakirjamääritelmiä voidaan havaita sanan klassinen viittaavan noin kolmeen suuntaan. Näistä antiikin Kreikan ja Rooman kulttuuriperintö on ongelmamme kannalta kenties vähiten merkittävä. Länsimaisen taidemusiikin ”klassinen” kausi sijoittuu selvästi lähemmäs omaa aikaamme; antiikin esikuva toki häilyi taustalla eräänä itsemäärittelyn juonteena etenkin renessanssista valistusaikaan.

Klassisen toinen, toki edeltävän kanssa usein korreloiva merkitys on ”perinteinen, vakiintunut”. Usein tämä yhdistyy kolmanteen merkitykseen ”erinomainen, klassikko,” siis oikeastaan ”muita merkityksellisemmäksi luokiteltu” eli kanonisoitu. Nämä johtavat jo lähemmäs käsitekuumotuksen polttopistettä.

Se, mitä klassisella musiikilla kliseisimmin ymmärretään, on toki muita merkityksellisemmäksi luokiteltu valikoima erinomaisia klassikoita, joilla täten on vakiintunut asema kultuurissamme ja joiden uskollinen uudelleen esittäminen on perinne. Mutta jos nuori säveltäjä määrittelee näin kääntein oman tekemisensä, käyttäytyy hän joko ironisesti, narsistisesti tai tietämättömästi. Vanhojen, yhä elävien säveltäjien kohdalla määritelmä ei toisinaan ole täysin mahdoton, mutta onko siitä kuitenkaan genremääritelmäksi?

Havahduttavaa on, että muiden vakiintuneiden [sic] taiteiden piirissä klassinen baletti rinnastuu lähimmin klassiseen musiikkiin siinä, miten ja miksi klassinen on valittu itsemäärittimeksi. Nuorella iällä aloitettava pitkä ja kurinalainen, toisinaan militaristisiin mittoihin asti teknispainotteinen, kilpailullinen ja suorituskeskeinen koulutus luonnehtii molempia ja erottaa nämä niistä taiteista, kuten maalaustaiteesta tai runoudesta, joissa klassinen ymmärretään toisin.

Vaikkapa ranskan tai italian kielessä klassinen paljastaa suomea ja jossain määrin englantiakin suoremmin vielä yhden piirteen itsessään: luokka-asetelman. Ja mitä onkaan se, mitä tyypillisimmin klassisella musiikilla tarkoitetaan, ellei sitä, mikä ulkonaisesti assosioituu määrittelyajankohtanaan 1700-1800-luvun taitteessa ylempien yhteiskuntaluokkien kiinnostuksen kohteina olleisiin musiikinlajeihin (kenties tietyin tarkentavin ulos- ja sisäänrajauksin)?

Mikäli sen musiikin, ”mitä kriitikot taidemusiikilla tarkoittavat”, säveltäjä tietoisesti määrittelee itsensä klassiseksi, hän tulee ilmaisseeksi samalla jotain suhteestaan musiikkiin osana ympäröivää kulttuuria ja yhteiskuntaa. Kun vielä huomataan, että kaikki sen, ”mitä kriitikot taidemusiikilla tarkoittavat”, säveltäjät eivät sävellä sellaista musiikkia, joka huokuisi klassisuutta välttämättä miltään osin, ja toisaalta sekä soivan musiikin että kulttuuristen ideoiden tai asenteiden kannalta tarkasteltuna klassisen perintö jatkuu muuallakin kuin siinä, ”mitä kriitikot taidemusiikilla tarkoittavat”, käy klassinen yhä ongelmallisemmaksi itsemäärittimeksi.

(Toivottavasti lukijalle on tässä vaiheessa käynyt rivien välistä ilmi, mitä minä, toisin kuin ”kriitikot”, en tarkoita taidemusiikilla. Samoin tähdennettäköön, että en pidä taidemusiikkiamuuta musiikkia tärkeämpänä, parempana tai korkeampana kulttuurin muotona, ainoastaan yhtenä useista musiikinharjoittamisen ilmentymistä, joista jokaisella on omintakeiset mutta toisiaan poissulkemattomat motivaationsa, merkitysjärjestelmänsä ja arvonsa. En liioin rajaa tarkastelua länsimaiseen musiikkiin minkäänlaisin ylemmyyspyrkimyksin, vaan ainoastaan koska se on minulle tutuinta.)

Saanen esitellä lukijalle pikkutakkisäveltäjän ja hupparisäveltäjän. Hupparisäveltäjä pukeutuu huppariin silloinkin, kun hyppää lavalle ottamaan vastaan yleisön raikuvat aplodit RSO:n kantaesityksen jälkeen. Pikkutakkisäveltäjä pyöräilee töihin pikkutakki päällä. Sekä pikkutakkisäveltäjän että hupparisäveltäjän musiikin voidaan väittää olevan jossakin mielessä klassista – ja myös modernia, lisättäköön – mutta todennäköisesti eri tavoin.

Myönnettäköön, että ero heidän musiikissaan ei riittävän laajasti tarkasteltuna välttämättä ole suuren suuri. Jos soitamme satunnaiselle ohikulkijalle molempien musiikkia, he eivät välttämättä yhdistä kumpaakaan aikamme etevimmistä tekijöistä sen paremmin klassiseen tai moderniinkaan, vaan ovat hieman hämmentyneitä kuulemansa luokittelussa. Lyön kuitenkin tuopillisesta lämmintä alkoholitonta kotimaista lageria vetoa, että hupparisäveltäjän musiikki kuulostaa tilastollisesti useammin klassiselta, ja pikkutakkisäveltäjän puolestaan modernilta.

Mistä tämä eksyminen pukukoodin tarkasteluun? Ainakin siitä, että (sekä minun että ”kriitikon” tarkoittamassa merkityksessä) taidemusiikin säveltäjien keskuudessa esiintyy huomattavaa vaihtelua suhtautumisessa klassiseen musiikinharjoittamiseen kulttuurisena ilmiönä, eivätkä musiikinsisäisten ja -ulkoisten merkitsimien välillä välttämättä ole korrelaatiota.

Jatketaan ajatusleikkiä. Mitä ajattelisi 1870-luvun wieniläinen konserttikuulija, jos hänet kiidätettäisiin aikakoneella 2010-lukulaiseen konserttiin, jossa sattumalta olisi ohjelmassa sekä hupparisäveltäjän että pikkutakkisäveltäjän musiikkia, miksei myös piposäveltäjän ja kumpparit-ja-sukkikset-säveltäjän? Entä 1720-luvun napolilainen oopperanharrastaja? Tai 1400-lukulainen alankomaalainen kontrapunktinrakastaja?

En yritä tässä toimia tuomarina. Jos joku vilpittömästi on sitä mieltä, että hänen säveltäjäntyönsä määrittyy parhaiten suhteessa esimerkiksi eliitin mieltymyksiin, perinnäiseen sovinnaisuuteen, valistusfilosofiaan tai antiikin orjayhteiskuntaan, kutsukoon hän itseään klassisen musiikin säveltäjäksi. Minä valitsen samaistua toisin. Kuinka sitten, jätettäköön seuraavaan unettoman yön ratkaistavaksi.

Niilo Tarnanen (s. 1987) on säveltäjä-muusikko ja Korvat auki ry:n puheenjohtaja.