Four Ways in Which the Robot is Surpassing the Human Composer

Music caters to people. Yet, does it also have to be created by people?

1. Humans are inclined to listen to human or even machine performers, less to connect with whoever organised the music

Listeners who are willing to hear current music should be motivated to listen because of the qualities that make it interesting and functioning music, not for the fact that it was made by a living composer, a person you know, or even by a human. Recent technological advances in artificial intelligence might find their way into several previously human enterprises, and perhaps music will not be spared from this. We all enjoy performing or listening to musicians perform, although we have in a sense delegated performance to machines already – I for one prefer hearing recordings to live performances. It happens with both that I sometimes listen inattentively, or miss details due to extraneous noise, yet with high quality recordings I can immerse in the moments I want.

What I see for the future is the next step of this automatisation tendency. If an audience is to appreciate music at all, it will not feel entitled to seeing a composer-demigod as part of the concert etiquette, but only to hearing good music. This is where composition machinery steps on stage, or rather, on the backstage. Different than a robotic vehicle lacking a network of crucial and complex human reflexes, when this machinery gets enough time to do its job and learns from feedback to its mistakes, the resulting compositions will become convincing. Since nobody can credibly claim ownership of machine-created compositions, the exchange of musical material will not be hindered by posthumous copyright or other bizarre considerations of possession or consumption. Likewise, the artificial distinction between folk and art music shows us that during tens of thousands of years of music making, humans have dealt comfortably with a blurred authorship.

2. Automation has kicked off long ago and might flood us with new compositions faster than ever

In many ongoing branches of automation and robotisation, development of artificial intelligence relies on the assumption that each creative algorithm in the human brain can be located, broken down and emulated inside circuits. Such early automation in notation software is already complementing human errors and deficiencies, even if a human has to be steering the computer’s actions and thus workforce is not completely freed.

Something to look for in the next generation of notation and composition software is a feature that learns and intelligently continues the music already typed in by the composer. This is based on the notion that new computer intelligence is capable of learning from mistakes and monitoring highly individualised rules and preferences of notation in supervised environments, much like an apprentice of a busy composer in the olden days.

If and when computer-generated music can no more be discerned from the best of human composers’ works, and when this quality and activity starts to surge, the costs of composing will drop, as will the amount of available grants. New high-quality works can be churned out at musicians at an alarming rate. That might counterintuitively soon account for an unwarranted inflation of and disengagement with any new music.
With immersion in psychoacoustics and brain scanning, perhaps even personally tailored listening experiences could save music from becoming omnipresent and thus impersonal. If new music fails to implement personalisation at such a stage, composed music (by humans or machines alike) had better disappear completely.

3. Within the revolution of employment in the arts, music will come out more diverse

During the next two decades as many as 35 percent of jobs, estimates vary, might vanish in favour of robotisation. [http://www.bbc.com/news/technology-34066941] Jobs that more directly address issues peculiariar to humanity will prevail; also humans in jobs in which communication skills and a mindset of consultation, sharing, as well as originality of thinking are needed. Only some of these apply to conventional human composing. Knowing the age-old myth of composers equaling male hermits, all of these traits also interestingly happen to lie decisively outside what has been called hegemonic masculinity. To comprehend this, one need only think how relatively few human composers from any minority group have been and will be given the early opportunities and representation to develop to be good composers. During a stage of human–machine transition, such monolithic concepts of composer geniuses will crumble while composers other than light-skinned middle-aged cis-males are gradually being presented and taken more seriously. Machines are a threat to composers’ identity politics, since machines don’t buy into notions of fixed compositional style, nationality or gender.

In short, depersonalisation of composition is a cause for everyone who wishes the most surprising and positive results for music and not necessarily for the continuity of composership as it is known today. We living composers have to prepare for this distant but possible scenario.

4 a. It is cost-efficient to have robots compose for us and refine themselves while at it

The conventional route of bringing a composer through intense education or trial-and-error to artistic maturity and social significance is a costly enterprise. The limitations of a composer’s brain can be overcome in more traditional ways, not just with computer-aided composition. Just like the early works in the Western(ised) classical tradition were created and refined in simple collectives of chorister-composers, more and more composers seem to have access to such fruitful collaboration – even though they seldom have previous hands-on expertise on even all common instruments, of which there now are simply too many to master. Is any number of hours of musical experience worth paying for if there were a miraculous way to teach all of it to a composer robot in a minute?

….on the other hand… 4 b. There’s still hope for human composers at least as maintenance staff for composer robots

Future people deserve the music that helps their lives in the best possible way. To create an enjoyable, functional or effective piece of music, one should no more rely on just one brain, however genius it may seem. The interpretation and delivery of that work is still best left to human musicians, though. Attempts at entire computer-generated compositions have thus far been either uninteresting or disturbing to hear for that reason, especially in the absence of human performers. We will perhaps never know even how to bridge the perceptual gap between electronic music and the acoustic one.

Despite point 1, humans are looking for at least a tiny fingerprint of humanity speaking back to them, even if the mediating score was created by a machine. If the machine cannot feign that, audiences will revert to human composers.

I clearly don’t encourage robotisation of composition at the cost of more relevant fields such as surgery, genetics, environment, rescue, interconnectivity, transport, or food production. Evolution has made human brains quite the optimal apparatus for creating art (and teaching it to robots), after all. By any account, entire or partial robotisation in the field of the arts will happen in the distant future, if at all.

Meanwhile, all fellow composers should keep up the good work surpassing computer-created music – we might be living the last of viable times.

Juhani VESIKKALA (Helsinki, FI)

Composer etc., secretary of Ears Open.

A Composer’s Self-Help Manual For Inclusion

(written by Lauri Supponen)

Today is a good day to think about the worth of composers’ work.

It’s vappu, the Nordic festival for higher education at universities and vocational schools and a celebration of work. Worth celebrating is also the fact that Helsinki University has employed a composer at the Musicology department for 376 years. Last Thursday, their work was no longer required. The longest standing incubator of composers in this country has gone cold [1]. By rummaging through the lively Facebook discussion of Lyytikäinen’s poignant statement, you may find an English translation. I apologize that I cannot present translations of all the citations in this text.

I would also propose a toast for the artists that have occupied official events with speeches that create pressure on the ruling classes, notably the writer Laura Lindstedt and composer Kalevi Aho. They have extended their working desk to include their larger environment, and have been noticed. I hope there will be many more.

Let me attempt to join them. Not to be noticed. I get enough attention by dressing up in stripy tights even when it isn’t vappu. But to provoke thought.

While studying composition in London, a subject that we discussed among teachers and colleagues was the notion that composers have a social function in the world. Other than as contributors to musical creation or to the contemporaneity of the arts. The notion was very simply based in advocating listening.

A key looming figure behind this topic (apart from Cage) is Pauline Oliveros. In her recent presentation of the concept of deep listening, she sends out a striking invitation: ’To take a moment, now, to notice what you are hearing and to expand your listening to continually include more’. To continually include more. I find the juxtaposition of the acts of listening and inclusion beautiful. In the same speech, she also brought together ’listening’ and ’happiness’ [2].

I’m going to follow a tangent here. Oliveros’ concern is primarily with the sonic environment and the enhanced connection that the listener can have with it. I would like to build on that to seek how this connection could be applied to other areas. For instance, I find somewhat dreamlike comfort in the aspiration, that listening could be a carrier of inclusion and happiness. And that as a composer, I may have the possibility to be part in its realization.

What are the possibilities here? How can composers deal with the concept of inclusion in their writing? Could there be compositional applications? What good would it do?

I would argue that inclusion, at best, works to neutralize fear of difference. When someone or something comes across as being fundamentally different to you, digging deeper to find a common ground, a common fundamental, works to neutralize intimidation that might ensue.

There are substantial social issues at hand that require solutions. Underlying many of them is an irrational fear of difference.

Even within the welfare-state bubble that is Finland, the practice of inclusion is faltering. Finns strike to me as a quiet people with a great capacity to listen. Yet when they are faced with something or someone different, they never fail to point it out loud, and will only reluctantly give an ear to reasons not to be intimidated. Sometimes this takes on the cloak of humour, and goes unnoticed. Many are afraid, and tabloid newspapers feast on their guts and wallets. The world is overtly divided into the homeland and foreign lands.

Why am I so concerned about what a composer can do about this?

Fighting to overcome the fear of difference is one that one cannot delegate. By voting in a tolerant member of parliament, you are not yourself tolerant. Consequently voting a racist into power doesn’t necessarily make you racist. The responsibility to join the fight to neutralize fear of difference, and turn it into empathy and love, remains with you personally.

Writing music and advocating listening are interchangeable activities. They are close enough to be called the same. They project differently though. In advocating listening, a composer is by definition opening up to others, whereas writing music can be a solitary activity.

Perhaps this attitude could add to our work. The desk stays the same. I’m happy with my red lamp from Kierrätyskeskus, I don’t need to change that. I can still keep modeling my formal design with kids’ building blocks and work with five lines to the stave. But I could call my activity advocating listening. I expect interesting things to follow from this change.

InstagramCapture_ad63e829-8d0c-410e-8a6c-f2706242690b

You have now done your days work. Or maybe you are having an extended lunch-hour. If your avant-garde composition still can’t express your version of your involvement in the fight for inclusion, make it a daily routine to write, speak, show your solidarity, go to a demonstration, occupy a racist or callous space and make it embracing and warm.

In short, participate.

Lauri SUPPONEN

composer and founding member of Korvat auki ensemble. Korvat activist since 2011. Chairperson of Ung Nordisk Musik Finland.

Links

http://areena.yle.fi/1-3171465
http://www.sinfoniaorkesterit.fi/fi/uutinen/?id=1246

Pauline Oliveros on the Difference Between Hearing and Listening

Sources

[1] After the blog text of composer Pasi Lyytikäinen Avoin kiitoskirje Helsingin yliopistolle, published on 28th April 2016.
[2] After Pauline Oliveros On The Difference Between Hearing And Listening, a talk organized by TEDx Indianapolis, October 20th 2015

ISCM World Music Days –festivaalilla koettua

(kirjoittanut Jouni Hirvelä)

Reporting from the recent ISCM festival in Tongyeong, KOR

Useimmille kollegoille kirjainyhdistelmä ISCM – eli International Society of Contemporary Music – lienee tuttu ainakin jokavuotisesta teoshausta, joka Suomen Säveltäjien postituslistan kautta kolahtaa sähköpostilaatikkoon. Muuten ISCM World Music Days – festivaalin tunnettuus taitaa olla aika heikkoa, ja syy tähän on ilmeinen: sen luonteesta johtuva juurettomuus. Joka vuosi eri maassa järjestettävän festivaalin konsepti on samankaltainen kuin Pohjoismaisilla Musiikkipäivillä tai Ung Nordisk Musikissa sillä erotuksella, että osallistujamaita on huomattava määrä ja otanta paljon kansainvälisempi. Musiikkia esitetään yhteensä yli 50 maasta.

Tämänvuotinen World Music Days järjestettiin 28.3. – ­1.4. Tongyeongissa Etelä­–Koreassa, jonne lennähdin muutamiksi päiviksi lähes suoraan hiihtolomalta. Tongyeong on maan eteläkärjen pieni satamakaupunki, jonka rantaravintolat tarjoavat eksoottisia antimia, mutta jossa ei kuvittelisi järjestettävän laajaa nykymusiikkifestivaalia. Kaupungissa on kuitenkin yllättävän hyvä konserttisali – ­ja näköjään myös yleisöpohja. Tähän vaikuttaa varmasti tausta maailmalla arvostetuimman korealaissäveltäjä Isang Yunin kotikaupunkina sekä Tongyeong International Music Festival (TIMF), jonka kylkeen ISCM oli tänä vuonna järjestetty.

Festivaalin yleisilmettä rasitti hieman yksipuolisuus kaikkien konserttien keskittyessä saman rakennuksen kahteen saliin, mikä yhdistettynä pienemmän salin tunkkaiseen kamarimusiikille sopimattomaan akustiikkaan alkoi muutaman päivän jälkeen puuduttaa. Nykyään lähes jokaiseen festariin kuuluvia myöhäisillan underground-­tapahtumia ei ollut lainkaan. Ei myöskään voinut havaita sellaista kaupungin ja festivaalin yhdessä hengittämistä kuin vastikään Tampere Biennalessa, jossa tapahtuma hienosti jalkautui kaupungin kollektiiviseen tietoisuuteen. Tätä hieman sisäänpäinkääntynyttä asetelmaa kuitenkin korvasivat säveltäjien hyvä yhteishenki ja monet keskustelut – joita ehkä virikkeiden rajoittuneisuus oli omiaan vahvistamaan. Sosiaalinen aspekti, eri puolilta maailmaa tulleiden omanikäisten säveltäjien sekä kokeneiden kehäkettujen ja musiikkimaailman vaikuttajien tapaaminen olikin itselleni ehkä tapahtuman parhainta antia.

Avajaiskonsertissa, jonka ohjelmassa oma orkesterikappaleeni Vuolle oli, ilahdutti muusikoiden omistautuminen. Japanilaisen Orchestra Ensemble Kanazawan ja Christopher Leen energiaa, muusikkoutta, ja kiitettävää tarkkuutta oli huojentavaa seurata vaikka sain kuulla vain kenraaliharjoituksen ennen konserttia. Myös hyvin soiva, vaikkakin tyylillisesti turvallisen perinteinen kuorokonsertti vakuutti korealaisen kuorotradition elinvoimaisuudesta.

Innostavia olivat myös Hong Kong New Music Ensemblen kaksi konserttia ilmeikkään Sharon Andrea Choan johtamina. Vaikutuksen teki unkarilaisen Balázs Horváthin kamariorkesteriteos Fragmenti v “Ja gulyala veselo”, jossa venäläisen kansanlaulun hauraat fragmentit oli kiedottu kiehtoviin soinnillisiin pysäytyskuviin ja kontrapunktisiin kudelmiin. Mieleen jäi myös Annie Hui­-Hsin Hsiehin herkkä ja intensiivinen Into the Outer,jossa jousten narahdukset ja kilinät hengittivät kvartetin ja sitä ympäröivän jousiensemblen välillä. Konsepteiltaan melko perinteisessä tarjonnassa persoonallisuudellaan erottui irlantilaisen Nick Rothin ekologisesti virittynyt Woodland Heights, joka festivaalin ainoana teoksena hyödynsi performatiivisia elementtejä. Jousisoitinten scordaturien paikoin hyvin korkeista luonnollisista huiluäänistä ja lehtien rapistelusta koostuva teos päättyi multaa kuopsuttaviin lapion ääniin alttoviulistin istuttaessa pienen puun lavan edessä olevaan ruukkuun.

Changwonin filharmonian konsertti puolestaan ei onnistunut täysin sytyttämään minua. Omiin korviini turhan prosessiivinen korealaisen Yejune Synnin Zoetrope kuitenkin vakuutti juryn, ja säveltäjä pokkasi ISCM:n nuorten säveltäjien palkinnon. Positiivisista kokemuksista mainittakoon vielä viime vuonna Jean Sibelius ­-sävellyskilpailussakin pärjänneen argentiinalaisen Francisco del Pinon kaunis ja monitasoinen sooloselloteos Lágrimas, joka oli valopilkku muuten melko väsähtäneessä TIMF ensemblen konsertissa.

Tarjontaan kuului myös kolme ääni-­ ja videoinstallaatiota, joista erityisen vaikutuksen teki kiinalaisen Hui Yen pieni ääniveistos. Pieneen lasipurkkiin moottorin ja magneettien avulla putoilevat neulat muodostivat hiljaisen ja ihastuttavan tihkusateen. Matka-aikataulujen vuoksi missasin harmikseni muun muassa elektronisen musiikin konsertin ja ranskalaisen 2e2m ­ensemblen esiintymisen, jotka kenties olisivat tuoneet lisää tyylillistä varianssia kokonaisuuteen.

Sain myös tilaisuuden kurkistaa kulissien taakse, sillä edustin Suomen Säveltäjiä aamupäivisin pidetyissä ISCM:in pitkissä kokoussessioissa. ISCM:a siivittävät sellaiset eurooppalaiset arvot kuten tasa-­arvo ja avoimuus: jäsenjärjestöjä on jo yli 60, mutta silti missiona on yhä laajentua ja saada entistä kattavampi otos maailman taidemusiikista. Sinänsä sympaattisen ideologian hintana ovat tietysti organisaation jäykistyminen ja kulujen kasvu. Festivaali onkin järjestäjämaalta iso taloudellinen panostus, ja on pieni ihme, että se joka vuosi onnistuu. Ensi vuonna vastuun ottaa Kanadan Montreal, sen jälkeen vuorossa on Peking ja vuonna 2019 suomalaisittain kiinnostavasti Tallinna. Suomessa festivaali on viimeksi ollut ainoastaan vuonna 1978, jolloin se järjestettiin yhdessä Tukholman kanssa.

Ilmassa oli myös toivetta siitä, että ISCM olisi myös muuta kuin World Music Days. Siis että jäsenjärjestöt käyttäisivät verkostoa hyväkseen kulttuurivaihdon edistämiseksi. Jotkin maat ovatkin toteuttaneet kahdenvälisiä yhteistyöprojekteja kuten konsertteja, joissa säveltäjien teoksia esitetään vastavuoroisesti kummassakin maassa. Kenties nämä tuulet vielä rantautuvat Suomenkin musiikkielämää rikastuttamaan.

Jouni HIRVELÄ

Viime vuosina luottamustehtävissä mm. Korvat auki –hallituksessa ja UNM Helsinki 2015 –toimikunnassa.

Tampere Biennale innosti ja raotti äänirajoja

Korvat auki ensemble koskikeskuksessa.

 

 

 

 

 

 

Ääni-installaatio keskustorin puissa.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

(kirjoittanut Niilo Tarnanen)

 

A reportage from the recent Tampere Biennale festival

Kokemukseni 13.4.–17.4.2016 teemalla Äänirajoilla järjestetystä Tampere Biennale -festivaalista oli hyvin inspiroiva. Sami Klemolan ensimmäinen kausi nyt 30 vuotta täyttäneen festivaalin taiteellisena johtajana kantoi satoa avoimuutena paitsi äänelle yli totunnaisesti musiikkina pidetyn, myös muiden taiteiden suuntaan. Mukana oli äänitaidetta, performanssia, sirkusta, elokuvaa – yhdistyksemme hengen mukaista usea-alaista toimintaa siis!

Katsaukseni festivaaliin on voimakkaan subjektiivinen ja sattumanvaraisesti valikoitunut. Viidestä päivästä olin läsnä vain kolmena ja niinäkin osallisuuteni sisällöntuotantoon rajoitti yleisössä oloani.

Sain kunnian olla yksi festivaalin kahdesta tilaussäveltäjästä elektronimuusikko-kuvataiteilija Jan Anderzénin alias Tomutontun ohella. Teokseni Holliday Junction (2015) käyrätorvelle, harpulle, kitaralle ja sampler keyboardille korkkasi keskiviikkona festivaalin avajaiskonsertin, johon Rank Ensemble oli koonnut elektroniikan ja improvisaation hyödyntämiseen painottuvan ohjelman.

Avajaiskonsertin virkistävimpään hämmennykseen minut saattoi kuitenkin Tim Pagen varsin näyttämöllinen Toipilas (2016), jossa elektroniikka ei ollut läsnä lainkaan, vaan ääntä tuotettiin muun muassa siirtelemällä vettä ruiskulla lasista toiseen, raahaamalla pilleripurkkia harpun sisällä, puhaltamalla ilmapalloja käyrätorven suukappaleella ja vemputtamalla täysiä ilmapalloja vatsaa vasten. Iltayhdeksältä kävin kadottamassa ajantajuni Vanhassa kirkossa, jossa Pink Twins ja Antti Tolvi amalgamoivat elektroniikkaa ja urkuja vavisuttavasti, ennen kuin suuntasin juhlimaan kantaesitystäni.

Perjantaina ja lauantaina olin puolestaan maisemissa Korvat auki ensemblen laulaja-fagotistina ja pienoiskeikkabussin kuskina. Olimme nähneet vaivaa kaupallisiin sisätiloihin ympäri Tampereen keskustaa levittäytyvien flash mob -henkisten nykymusiikki-iskujemme aikatauluttamisessa niin, että ehtisimme nauttia mahdollisimman paljon muusta ohjelmasta. Silti pitkittynyt parkkipaikan etsiminen vei minulta puolet Ensemble Adapterin ja defunensemblen yhteiskonsertista, jota olin kovasti odottanut, ja muitakin osittaismissauksia sattui.

Siitä, mitä ehdin kuulla, jäi päällimmäiseksi vakuuttuneisuus tiukan autonomiaestetiikan kuolemasta. Jotakuinkin kaikki, mikä puhutteli riittävästi kohotakseen muun ylle aamusta iltaan jatkuvassa musiikillisessa vyöryssä, oli paitsi aistillisesti myös käsitteellisesti kiehtovaa. Useissa tapauksissa käsitteellisyys oli jollain tapaa yhteiskunnallista.

Olen viime vuosina käynyt skeptiseksi sen suhteen, voiko teollis-militaristis-kapitalistis-populistis-monarkistis-totalitaristista suurta sinfoniaorkesteria enää käyttää minkään ajankohtaisen välineenä. Tähän epäilyyni Antti Auvinen löi nyt Tampere Filharmonian kantaesittämällä Himmel Punkillaan vielä suuremman lommon kuin viimevuotisella Junker’s Twistillään. Himmel Punk (2016) oli provokatiivisen rujo mutta samalla ihanan kaunis kuin kellotapuliksi naamioitu pystyssä sojottava keskisormi, jonka kynteen on huolella lakattu muutama raipanisku ja avemaria. Mihin keskisormi tarkalleen osoittaa, se jäi konserttikuulijan itse pääteltäväksi, mutta juuri tämä on aikamme yhteiskunnallisesti kantaa ottavan musiikin vahvuuksia. Hyvä musiikki herättää ajattelemaan, sanelemaan se ei sorru.

Ajatuksia herätti myös Perttu Haapasen kantaesitys Lost Boys (2016) viululle, elektroniikalle ja videolle, joka oli osa performatiivisesti hienoa Maria Puusaaren sooloviuluresitaalikonserttia runonlausuntoineen ja ritualistisine lavallesaapumisineen. Videokuva veitsen nitkuttelusta eläinfiguurien päällä olisi itselleni yleensä täysin luotaantyöntävää, mutta asettui nyt onnistuneen annostelun vuoksi osaksi esteettisesti ja narratiivisesti kutkuttavaa kudosta.

Annostelu ja rytmitys eivät sen sijaan täysin toimineet Stefan Prinsin sinänsä jännässä teoksessa Generation Kill -offspring 1 (2012) konsolipeliohjaimin ohjatulle videolle ja elektroniikalle, sekä sellolle ja lyömäsoittimille. Mainitun päätösteoksen pitkänpuoleiseksi demonstraatioksi äitymisestä huolimatta belgialaisen Nadar Ensemblen koreografisoitu konsertti oli uskomattoman hieno audiovisuaalinen kokonaiskokemus, yhtä aivonkääntötemppua alusta loppuun. Erityisesti sekä näyttämöllisesti että äänellisesti palindromin muotoinen Michael Beilin Mach Sieben (2000) mykisti minut geneerisen tummasta yleiskarakteristaan huolimatta. Elisa Medinilla soitti yhtaikaa peilimäisesti asetetulla valkokankaalla näkyvän nauhoitetun rapukäännöksensä kanssa! En aina innostu formalismista, mutta kun innostun…

Lopuksi haluan vielä todeta, että jos olitte Tampereella tuolla viikolla mutta ette käyneet katsomassa säveltäjä-kuvataiteilija Kalle Aution ja hänen pianonvirittäjäopiskelutoveriensa riemastuttavaa pianonpurkuinstallaatiota Tampereen Taidemuseossa – voi teitä!

Niilo TARNANEN

Kirjoittaja on säveltäjä ja Korvat auki ry:n puheenjohtaja.

Composers’ networking and fandom – Japanese style

(written by Mioko Yokoyama)

Hello everyone, I’m Mioko. I moved from Tokyo, Japan to Helsinki last autumn. I have to confess that I don’t know very much about Korvat auki, but while Japan is still very fresh in my mind, I would like to compare Finnish composers with Japanese ones in terms of how they organize themselves professionally.

Firstly, I have a quite good impression of Korvat auki. Since there is no association like this in Japan, young composers hold that they are still children who are being protected by “adult” composers, and so, do not acquire much experience in working independently or promoting their own music.

In my opinion, it would be difficult to establish even a single composers’ association in Tokyo despite it having nearly ten schools of art or music. This is partly because of the shyness of us Japanese. I was a typical student, I focused on my studying without thinking of setting up an association like Korvat auki.

Adult composers, however, enjoy wide social networks, many of which overlap although these, too, can be quite limited insofar as that these groups sometimes consist solely of students of a single teacher; for example, Apsaras, 21th Century Music Association, Avance, etc. These groups have their own concerts at least once a year, it seems the main difference is the teacher who the members in these groups studied with.

Three possible reasons for Japan’s lack of young composers’ associations are:

Japan has 20 times the population than Finland’s (120,000,000 inhabitants). This means that there are a lot of people who have different opinions, so it is difficult to meet and reach a single consensus.
In Japanese culture, it is expected that young people respect their elders. I never imagined calling teachers by their first names before coming to Finland. In school, we use respectful expressions for those who are even only one year older. Conversely, we use casual expressions with those who are even slightly younger. This culture derives from Confucianism. So because of this, young people (not limited only to composers) tend to be strongly influenced by their teachers.
If you are a fan of one composer, you should go to their compositional concerts so as to “connect” with their social network, and perhaps hear some music that matches your aesthetic values! Although, sometimes, these associations organise only one single concert a year.
This is the case in Japan, yet I really like Korvat auki’s approach – that young composers actively organize concerts, with the support of older composers.

Special thanks to my composer friends in Japan, and Criostóir Ó Loingsiġ, who helped me with my English!

Mioko YOKOYAMA (Helsinki FI / JP)

Composer, since autumn 2015 a Korvat auki member

How Finnish music sounds to a foreigner

(written by Matei Gheorghiu)

Many might know that I came to Finland eight and a half years ago. Even though I got used to contemporary and classical Finnish music, I can still recall very well the first impressions I had on it when I came here back in 2007. Before I came, I had heard music by Lindberg, Aho and Kokkonen and of course, Sibelius. But what made it sound ”Finnish”? After only one year, I had already discovered some aspects of Finnish music that, to me, make it sound authentic and ”endemic”. Of course, by then and even more afterwards, my knowledge on Finnish music has expanded.

Here I will try briefly to point out 5 aspects of Finnish contemporary music that make it Finnish from the eyes of a foreigner from Romania. There are clearly lots of other features that could be mentioned, but I will point out the ones that seem the most interesting from my point of view. Of course, not all pieces have all these features. However, most Finnish pieces tend to have 2–3 of them.

Here they are:

1) Music must flow like water

No matter what, Finnish composers don’t like to stop much. You will not see Messiaen or Stravinsky–like pieces made of blocks or unrelated sections. There are rarely any fermatas that end sections followed by new beginnings. And of course, the music is always related to the previous material. Clear continuity is the key.

2) Processualism = good music

An extension of the previous section, the idea that a composer has the craft to make very smooth changes from one material to another is very catchy and considered appealing by both composers and listeners. Ligeti would have been happy to have been a Finn.

3) Music rarely truly rests

Finnish people might be shy, or might not talk much, but when they compose they like their music to be restless. For example, even if the piece is slow, with low dynamics, and static, there are still some 16-notes lurking somewhere in the background. I would actually say that often Finnish music is more fiery than cold from this point of view.

4) Finns love the low register

I remember a teacher of mine saying back home that a good composer knows when to take the heavy bass instruments out and give space to the middle and higher registers. However, many Finnish pieces rely heavily on bass and much less on the higher register. Of course, this is not a general rule, but I find it quite common. Might this be related to the love for heavy metal here in the North? When I first heard Sampo Haapamäki’s bass clarinet concerto, I was shocked that the low register was used without a break for over 20 minutes. I told him that. Later, I realized he’s not alone.

5) Even when emotional, keep distance

One thing that fascinated me about Sibelius as a teenager was that, unlike many romantic composers, he manages to bring powerful and moving moments without you feeling that he’s telling you too much about himself. I feel this is what mostly the rest of the music by Finnish composers sounds like as well; deep, profound, but keeping a lot of dignifying mystery is preferred.

If I didn’t convince you, I hope at least I made you think, or smile.

 

Matei GHEORGHIU ( Helsinki FI / RO)

Composer, vice chairperson for Ears Open

Liity jäseneksi | Join to be a member

Korvat auki ry:n jäsenmaksu / Korvat auki ry. Membership fee 2018-2019

 

***

Korvat auki ry:n jäseneksi voi liittyä kuka tahansa nykymusiikista kiinnostunut. Liittyäksesi jäseneksi:

  1. Maksa yhdistyksen jäsenmaksu alla olevien tietojen mukaan.
  2. Ilmoita nimesi ja sähköpostiosoitteesi osoitteeseen info@korvatauki.net jäsenrekisteriä ja jäsenkirjettä varten. Jäsenetusi (mm. oikeus osallistua hakuihimme) astuvat voimaan maksettuasi jäsenmaksun.

*****

Anyone interested in contemporary music can join to be a member of Korvat auki ry. To become a member:

  1. Pay the membership fee according the info below.
  2. Send your name and email addres to info@korvatauki.net. Your membership benefits are active after paying the fee.

*****

Maksutiedot/Payment details

Saaja/Receiver: Korvat auki ry

Tilinro/Account (IBAN): FI50 8146 9710 2206 81

BIC: DABAFIHH

 

Viitenumerot/Reference nos:

  • opiskelijat/students 1711
  • muut normaalit jäsenet / other normal members 1724
  • kannatusjäsenet/support members 1737

 

Summa/Amount:

  • opiskelijat/students 15,00 €
  • muut normaalit jäsenet / other normal members 25,00 €
  • kannatusjäsenet/support members 60,00< €

 

(english info below)

Hyvä Korvat auki –yhdistyksen jäsen tai jäseneksi liittyvä!

Yhdistyksen toimikausi on 1.8.-31.7. ja jäsenedut alkaneella kaudella astuvat voimaan maksettuasi sitä vastaavan jäsenmaksun.

 

Jäsenedut:

  • pääset ilmaiseksi yhdistyksen konsertteihin ja muihin tapahtumiin koko vuoden ajan*
  • voit osallistua yhdistyksen teoshakuihin
  • voit saada vapaalippuja esim. RSO:n konsertteihin (ennakkoilmoittautumisella, tarkempi info kauden käynnistyessä)
  • saat linjata yhdistyksen toimintaa osallistumalla syys- ja kevätkokoukseen.

 

Kannatusjäsenten lisäetu:

  • nimesi mainitaan yhdistyksen konserttien ja muiden yleisötapahtumien ohjelmalehtisissä.

 

Tarjoamme myös mahdollisuutta liittyä yhdistyksen kannatusjäseneksi. Normaalit jäsenmaksumme ovat verrattain maltillisia, jotta mahdollisimman monella toiminnasta kiinnostuneella olisi mahdollisuus osallistua yhdistyksen toimintaan. Kannatusjäsenyyden muodossa tarjoamme mahdollisuutta yhdistyksen pienimittakaavaiseen sponsorointiin niille, joille hieman suurempi vuotuinen jäsenmaksu ei muodosta kynnystä. 45 euron ero normaalin ja kannatusjäsenmaksun välillä vastaa esimerkiksi suurin piirtein yhden Korvat auki -konsertin keskimääräisiä tekijänoikeuskuluja. Yhdistyksen hallituksessa olemme suuresti kiitollisia kaikesta tällaisesta tuesta.

Otathan epäröimättä yhteyttä, jos on kysyttävää!

 

Terveisin,

Rolf Gustavson, taloudenhoitaja

rolf@korvatauki.net

 

*****

 

Dear current or becoming member of Ears Open!

Our season is August 1 to July 31. Your membership benefits for this season are activated after paying the respective fee.

 

The benefits:

  • free entrance to all our concerts and other public events
  • possibility to participate in calls for scores
  • access to free tickets to e.g. FRSO concerts (more detailed info comes later)
  • you may attend our autumn and spring meetings, making decisions on our activity.

 

The extra benefit for support members:

  • you get your name mentioned by all our concerts and other public events.

 

We now offer the possibility to join Korvat auki as a support member. Our regular membership fees are modest compared to some other societies in order to make young members’ participating more affordable. However, for those who are not alienated by a slightly bigger fee, we offer a possibility to small scale sponsoring by becoming a support member. The difference between regular and support membership fees, 45 euro, approximately equals to the copyright expenses of an average Korvat auki concert. The Korvat auki board is very grateful for your support.

If there is anything you would like to ask considering membership fees, please, don’t hesitate to ask!

 

Best regards,
Rolf Gustavson, treasurer
rolf@korvatauki.net