Mistä on kyse, kun orkesteri soittaa – tai ei soita – nykytaidemusiikkia?

Anne Teikari

 

“Suuri yleisö haluaa kuulla ne Beethoovenit ja Mozartit kun ne on niin rauhoittavia. Uuttakin musiikkia soitetaan, mutta sitä ei suoraan sanottuna kukaan jaksa kuunnella selvin päin.”

“Se miksi ihmiset kokevat nykymusiikin vastenmieliseksi, johtuu mielestäni puutteellisesta musiikin tuntemuksesta ja asenteista.”

“Ongelma nyt on vain siinä, että kuuntelijoiden makutottumukset ovat vanhoillisia …: on vaikeaa markkinoida konserttia, missä ei ole joko a) kuuluisaa solistia b) kantarepertoaaria, ts. joku hittibiisi.”

“Siinä alkuperäinen kirjoittaja on oikeassa, ettei nykymusiikkia soiteta juurikaan. Mielestäni ei ainakaan siinä määrin kun sitä kuuluisi soittaa.” 

[1]

 

Yllä käyty keskustelu tapahtui kymmenisen vuotta sitten suomi24.fi-sivustolla otsikolla ”Klassisen musiikin piirit ärsyttää”. Vaikka keskustelusta on jo aikaa, päätin ottaa tarkasteluun, mikä on nykytaidemusiikin rooli tällä hetkellä orkesterien ohjelmistoissa. Tässä nykytaidemusiikki määrittyy vuoden 2000 jälkeen sävelletyksi. Mitä ohjelmistot voivat kertoa siitä, missä asemassa nykytaidemusiikki taidemusiikkikentällä on? Mikä rooli sille on jäänyt tai minkä se on ottanut, ja miksi?

 

Käytyäni läpi kahden maakuntaorkesterin, Oulu Sinfonian ja Joensuun kaupunginorkesterin, ohjelmistot vuosilta 2013–2017, ilmeni seuraavaa: 318 konsertin ohjelmistoista yli puolet (176) koostui ainoastaan klassisen musiikin klassikkoteoksista barokista modernismiin. Toiseksi eniten (65) oli konsertteja, joissa soitettiin vain kevyttä musiikkia: lastenmusiikkia, kansanmusiikkia, populaarimusiikkia, elokuva- ja pelimusiikkia. Näiden jälkeen tulivat konsertit, joissa soitettiin sekä taidemusiikin nyky- että klassikkoteoksia (51); konsertit, joissa soitettiin kevyttä ja klassista musiikkia (16); sekä näyttämöproduktiot (6). Kaikista vähiten (4) oli konsertteja, joiden ohjelmisto koostui ainoastaan nykytaidemusiikista.

 

Vaikka lukuihin voi tässä suhtautua lähinnä kuvailevina ja otanta on pieni, tämän tarkastelun perusteella maakuntaorkesterien ohjelmistoissa – jotka ovat perinteisesti vihkiytyneet soittamaan klassisen musiikin traditioon lukeutuvaa musiikkia, selkeään vähemmistöön jää se, mitä traditiossa luodaan nyt. Nykytaidemusiikkia voisi ehkä kutsua tässä viitekehyksessä turvalliseksi hurjaksi – konserteissa se on kokeilu, joka soitetaan turvallisten klassikoiden siivittämänä.

 

Haastan lukijat pienimuotoiseen ajatusleikkiin. Ajatellapa konserttielämää, jossa orkesterien ohjelmistoista 60% koostuisi musiikista, joka on tehty viimeisten kymmenen vuoden aikana. Tätä maustettaisiin vuosisatoja vanhoilla klassikoilla 20% ja loput 20% ohjelmistoista koostuisi näyttämö- ja kevyestä musiikista.

 

Millainen muusikkous olisi arvossaan? Missä kaikkialla taidemusiikkia soitettaisiin? Millaisia ihmisiä yleisöissä olisi?

 

Näen seuraavaa: viikoittain yksi konsertti järjestettäisiin kauppakeskuksessa, sillan alla, roskakatoksessa, vanhainkodissa tai elokuvateatterissa. Jonkun kotona. Viikoittaiset konserttisalikonsertit säilyvät, mutta niissä on istumisen lisäksi mahdollisuudet maata tai tanssia. Muusikot olisivat konserteissa kiinnostuneempia ihmisten reaktioista soittamaansa musiikkiin kuin siitä, pääsikö itseltä ”moka”. Säveltäjät samoin. Itse asiassa säveltäjän ja muusikon välinen raja olisi hyvin häilyvä. Ihmiset tulisivat konsertteihin hämmentymään ja tekemään tutkimusmatkoja aistiensa äärirajoille, mihin heitä olisi koulutettu valtakunnallisessa musiikkioppilaitosjärjestelmässä vuosien ajan. Tämä on kaikki sitä, mitä nykyisellään kutsuisimme kokeelliseksi, eikä se toki ole pelkkää pilvilinnojen piirtelyä. Kuvailtua toimintaa tapahtuu jo, mutta mitä jos koko homma perustuisi kokeiluille?

 

Tunnistan protestin: Kaaos! Klassisten muusikoiden ammatillinen taituruus on uhattuna! Miten ihmiset jaksaisivat ottaa selvää, missä roskakatoksessa illan konsertti on? Mitä jos kausikorttilaiset pakenevat, millä rahalla orkestereita sitten pyöritetään? Kuka ihme olisi näin kiinnostunut nykytaidemusiikista? Onko tämä mitään taidemusiikkia enää ollenkaan; tämähän on sirkus!?

 

Se, mitä me taiteelta odotamme ja haluamme, tulisi nähdä lähtökohtaisesti eri tavalla, jotta yllä mainittu skenaario sinfoniaorkesterista roskakatoksessa viikoittain voisi toteutua. Se vaatisi koko arvomaailman muutosta suhteessamme taiteeseen. Samalla yllä luetellut ”uhkakuvat” ilmiantavat ne tilat, puitteet ja toimintatavat, joilla nykyistä toimintakulttuuria ylläpidetään – ja toisaalta, jotka voi nähdä esteenä uudenlaisen musiikki- ja konserttielämän synnylle.

 

Tosin viime vuosina nykytaidemusiikin osuus konserttiohjelmistoissa on kohonnut ja orkesterikonserttien yleisömäärät lisääntyneet. Pohtia voikin korrelaation mahdollisuutta siinä, ovatko orkesterit yleisökadon pelossa ottaneet ajankohtaisia teoksia ohjelmistoihinsa ajatellen, että se kiinnostaa yleisöä. Kappas vain – ehkä ihmisiä todellakin kiinnostaa se, mitä taidemusiikin kentällä tapahtuu aikana, jona he itse elävät.

[1] Klassisen musiikin piirit ärsyttää. Suomi24.fi -keskustelupalsta. 19.2.2005. https://keskustelu.suomi24.fi/t/1536815/klassisen-musiikin-piirit-arsyttaa

 

Anne Teikari

 

earconditioned

onko uusi musiikki koskaan ollut näin korvastoitua?

 

Yhdistyksemme blogissa kirjoituksia nykymusiikista ja sen ympäriltä.

Sävellyskurssi oli Uuden Musiikin Lokakuu -festivaalilta innostava avaus

Janne Kivistö

 

Nykymusiikki-intoilija Helsingistä kuuli Oulussa järjestettävästä festivaalista, Uuden Musiikin Lokakuusta, ja epäilykset heräsivät välittömästi. Tapahtuuko Suomessa muka Helsingin ulkopuolella kiinnostavaa nykymusiikkitoimintaa? Kenties Tampereella jonkin verran. Ei kai Viitasaarta pohjoisempana nyt kuitenkaan?

 

Onneksi nykymusiikki-intoilijan ylimielisen virheelliset ennakko-odotukset osoittautuivat vääriksi hänen matkatessaan syyskuun ja lokakuun välisenä viikonloppuna 600 kilometriä pohjoiseen. Festivaalin taiteellinen johtaja Veli Kujala oli onnistunut mahduttamaan tiiviiseen viikonloppuun useamman kiinnostavan ja korkeatasoisen konsertin, ja kokonaisuus oli kruunattu antoisalla sävellyskurssilla.

 

Uuden Musiikin Lokakuu teki tänä vuonna kiinnostavan avauksen uuteen suuntaan, kun festivaalilla järjestettiin ensimmäistä kertaa sävellyksen mestarikurssi, Markus Fagerudd opettajanaan. Kurssille osallistui seitsemän säveltäjää ja mukana oli myös usea Korvien jäsen. Lisäkseni Korvista mukana olivat Tuomas Kettunen ja Kristian Kivelä.

 

Kurssilaiset olivat säveltäneet kappaleet, joiden kokoonpanoksi oli käytettävissä Oulu Sinfonian jousitrio ja Veli Kujala soittamassa harmonikkaa tai mikroaskelhamonikkaa. Sävellykset kantaesitettiin viikonlopun päätteeksi. Varsin riemastuttavaa oli huomata kuinka erityylisiä kappaleita mukaan oli päätynyt. Konsertissa kuultiin peräkkäin väkivaltaisia glissandoja, kompleksia mikrotonaalista kontrapunktia, vilpittömän innostunutta Mozart-hempeilyä, meditatiivisen rauhallisesti hengittävää sooloselloa, kokeilevaa musiikkiteatteria, sekä vivahteikkaan dynaamista virtaavuutta.

 

Kurssi tuntui sävellysopetuksensa, workshopinsa ja konserttinsa myötä olleen osallistujien mielestä varsin antoisa kokemus. Kurssia voi kenties lisäksi pitää positiivisena piristysruiskeena koko festivaalille. Kurssi oli houkutellut Ouluun kaltaisiani nykymusiikki-intoilijoita, jotka sinne muuten eivät olisi päätyneet, ja näin festivaalista muodostui ilahduttava kohtaamispaikka laajemminkin kuin pelkästään oululaisten säveltäjien kesken. Festivaalilla kuullun mukaan kurssille on suunnitteilla jatkoa myös tulevien vuosien festivaaleilla ja luvassa on ilmeisen kiinnostavia suunnitelmia, joten niin yhdistyksemme jäsenten kuin muidenkin nuorten säveltäjien kannattanee pitää jatkossa korvat auki tulevia festivaaleja varten.

 

Festivaalilla kuultiin usea mainitsemisen arvoinen konsertti. Säveltäjä ja alttoviulisti Max Savikangas oli koonnut pirteän mukaansatempaavan konsertin, jossa hänen soittamanaan kuultiin niin omia sävellyksiä kuin vaikkapa Rihmin ja Sciarrinon soolokappaleet alttoviululle, sekä Teemu Onteron kappale alttoviululle ja elektroniikalle. Konsertin päätti hieno kantaesitys Savikankaan kappaleesta Maxams alttoviululle, harmonikalle ja kontrabassolle.

 

Hannu Alasaarela esitti pianoresitaalissaan vaativan ohjelman alusta loppuun vivahteikkaan musiikillisesti. Alasaarelan soittamana kuultiin suomalaisten säveltäjien (Koskinen, Lanu, Livorsi, Saariaho ja Salonen) viimeaikaista musiikkia, sekä valikoima Ligetin etydejä.

 

Nykymusiikkiyhtye TampereRaw tarjosi konsertissaan varsinaisen huippukattauksen kiinnostavia sävellyksiä. Olli Virtaperkon saksofonikonsertto Multikolor tutkiskeli kiehtovasti baritonisaksofonin erikoistekniikoita ja näiden äänenvärejä Joonatan Rautiolan esittämänä. Lisäksi konsertin kohokohtia olivat Sampo Haapamäen energinen Connection jousikvartetille ja Veli Kujalan hyperaktiivinen DAI kamariorkesterille.

 

Sävellyskurssilla Veli Kujalan käytössä ollut neljäsosasävelaskelharmonikka oli kiinnostava mahdollisuus, jota kaltaiseni nykymusiikki-intoilijan lisäksi oli hyödyntänyt oululainen Sakari Raappana. Jäämmekin innostuneena odottamaan, edistyykö tuon instrumentin kehitys tulevaisuudessa edelleen: Onko ensi vuoden festivaalilla käytössä kenties jo kahdeksasosasävelaskelharmonikka? Vai seuraako kehityksessä tulevaisuudessa vastaliike; palataanko takaisin tavalliseen puolisävelaskelharmonikkaan, tai otetaanko käyttöön jopa yksinkertaistettu kokosävelharmonikka?

Janne Kivistö Oulussa

 

earconditioned

onko uusi musiikki koskaan ollut näin korvastoitua?

 

Yhdistyksemme blogissa kirjoituksia nykymusiikista ja sen ympäriltä.

Kaksitoista huomiota modernin paikantumattomuudesta

Niilo Tarnanen

 

1)

 

Modernista on puhuttu ainakin puoli vuosituhatta

Väitetään projektiksi

Minä olen tehnyt projektitöitä puolet elämästäni

En tartu loputtomaan

 

2)

 

Schönberg tavoitteli kahdentoista sävelen tasa-arvoa. Eipä siinä, tasa-arvoon uskon minäkin. Olen sitä paitsi radikaali traditionalisti, kuten hänkin aikanaan.

 

Mutta ensiksi: kaksitoista ei ole kaikki. Toiseksi: Ala-asteen seinällä oli julisteita, joissa sanottiin: ”Kaikki erilaisia, kaikki samanarvoisia.”

 

3)

 

Tämä kirjoitus on jatkoa aiemmalle blogipostaukselleni, Klassisen säveltäjän kritiikille. Tämä kirjoitus on jatkoa valistuksen käynnistämille kehityskuluille, hämärässä haaroville poluille, joita ei kannata ennalta päättää kulkea loppuun saakka. Tämä kirjoitus on jatkoa alkuräjähdykselle ja siitä seuranneelle hiukkasten värähtelylle.

 

Tämän kirjoituksen viitekehys on länsimaisen valkoisen joutilaan luokan harjoittama hengenviljely. Jos havaitset ristiriidan, riemuitse – olet ja ajattelet.

 

Mikäli joku tulkitsee tämän kirjoituksen, joka käynnistää Korvat auki -yhdistyksen earconditioned-blogin syyskauden mainitun yhdistyksen 40-vuotisjuhlakaudella, hyökkäyksenä yhdistyksen perustajia kohtaan, kehotan häntä tutkimaan paremmin historiaa ja nykyhetkeä.

 

4)

 

Sarjallisuus, tuo natsien ja nunnien varjossa idätetty, vapaan maailman dollareilla lannoitettu isoisiemme villitys, uskoi totaaliseen kontrolliin – mahdottomaan.

 

Vuonna nolla atomipommin jälkeen haluttiin tuhota kaikki havaittavat kytkökset aiempaan. Kuori vaihdettiin tunnontarkasti, sisus unohdettin 30-luvulle.

 

Niin inhimillistä, niin ironista.

 

5)

 

Tunteiden esittämistä musiikin tehtävänä hylättäväksi vaatinut Hanslick huomauttaa noin puolen vuosisadan viiveellä:

On vaikea ymmärtää, miten tästä voidaan johtaa “musiikin absoluuttisen tunteettomuuden vaatimus”.

 

Väitän, että hänet otettiin 1900-luvulla väärällä tavalla vakavasti aivan niin kuin Marx tai Darwin. (Heininen, lisäisin, mutta jätän lisäämättä jälkiviisauden pelossa.)

 

Iskulauseita huudeltiin kyllä suureen ääneen, mutta mikäli olisi sankoin joukoin vaivauduttu alkuperäislähteille ja haluttu ymmärtää, olisivat pahimmat mölyt epäilemättä pysyneet mahassa.

 

Objektiivisuuden, neutraaliuden, absoluuttisuuden illuusio – tapa pestä kädet ja omatunto.

 

6)

 

1900-luku säilytti edeltäjänsä asenteista suuruuden ihailun ja heitti hiiteen tuntevan yksilön arvon.

 

Yksilöstä tuli ratas koneistossa, molekyyli aineenvaihdunnassa, konttorirotta kustannusosakeyhtiössä, kioskinpitäjä kauppakeskuksessa, järjestyksenvalvoja musiikkitalossa, muovihippu valtameren silmässä. Vapaa-ajalla jokainen miljoonakala omassa lasipurkissaan sai, lohdutukseksi, elää omaa elämäänsä ja valita juuri hänelle sopivan vaihtoehdon miljoonasta massaviihteen variantista.

 

Kun voitiin saada parasta kaikille, mikään ei ollut liikaa. Parasta musiikkia vietäväksi joka niemeen notkoon ja saarelmaan oli tietenkin Sinfonie der Tausend. Vielä muutama suuri kilpailukykyharppaus, niin avot, saadaan edustusmersu joka paperimiehelle totta kai. Ja seuraava ooppera tilataan veronkiertäjien kunniaksi – ah, niin nerokasta!

 

2000-luku alkaa olla iässä, jossa sen on syytä itsenäistyä vanhemmistaan.

 

7)

 

Vasta, kun traditio tunnetaan ja myönnetään, kun se hyväksytään eläväksi lähtökohdaksi, josta käsin toimitaan, sitä voidaan muuttaa.

 

Ei ole systeemiä, on vain ihmisiä.

 

8)

 

Postmoderni on modernia, joka on vain kääntynyt dogmaattisen todellisuuspakoakselinsa ympäri, ei nyt täyskäännöstä, mutta kuitenkin.

Siinä missä modernin taide julistaa riippumattomuuttaan mistään reaalimaailman reunaehdoista, postmodernin taide antaa ymmärtää kaiken samantekeväksi.

Viimeisenä villinä yönä ennen ihmiskunnan itsemurhaiskua ne vääntävät kättä siitä, kummalla on paremmat perustelut jatkaa, viis Toisesta.

 

9)

 

Kenties 1900-lukuun kiteytyi jonkinlaista historian päättymisen tai kulminoitumisen huumaa, joka sai aikalaiset käpertymään omaan nykyaikaansa ja kuvittelemaan, että siinä kaikkine teknologisoitumisineen olisi jotain, minkä vuoksi juuri se aika olisi nimettävä moderniksi yli muiden aikojen modernien. 2010-luvun perspektiivistä moinen näyttäytyy kuitenkin yhtä pähkähullulta kuin se, että monessa kielessä omaa ”kansaa” kuvaava sana on alun perin tarkoittanut ihmistä, jääkööt muut muukalaisiksi, toisiksi, ei-ihmisiksi.

 

10)

 

Kun kuulen sanan avantgarde, vapautan käsijarrun ja luisun suosiolla taakse, syvemmälle suojaan.

 

Ei ole kärkijoukkoa ilman suunnattua rintamaa. Millä saatteella ja millä valtuuksilla tämä tiedustelupartio toimittaa tehtäväänsä?

 

Se, joka kutsuu marssimaan kohti vääjäämätöntä voittoa, ei ymmärrä kehityksen kaoottista ja hapuilevaa luonnetta. Evoluutiolla ei ole suuntaa, kulttuurissakaan.

 

Joka todella pitää korvansa auki, menettää syynsä ylläpitää vihollisuuksia.

 

11)

 

Kuulin, että apurahahakemukseen ei kannata kirjoittaa tekevänsä ”kokeellista” musiikkia. Tätä en ymmärrä. Jos oikea uoma on löytynyt, luulisi mammonan virtaavan hakemuksettakin.

Luostarin pimeällä pihalla sentään käsitettiin, että maallisen harmonian tutkimus ei ole taivaallista helpompi tehtävä.

Kohti eksploraatiota, ei innovaatiota!

 

12)

 

Moderni tarkoittaa nykyaikaista

Ei kai ajankohta määrää ideologiaa

Miksi minun nykyisyyteni, miksei Debussyn?

Miksi Messiaenin, miksei Madonnan?

 

Boulez on kuollut. Rautavaara on kuollut. Kauan eläköön 1900-luku!

 

 

 

Niilo TARNANEN

säveltäjä, Korvat auki puheenjohtaja

 

earconditioned

onko uusi musiikki koskaan ollut näin korvastoitua?

 

Yhdistyksemme blogissa kirjoituksia nykymusiikista ja sen ympäriltä.

Johnny & 128 –konsertit Helsingissä 25.-28.8.

Ossi Hiltunen

 

Fagotisti ja säveltäjä Johnny Reinhard saapui Helsinkiin konsertoimaan yhdessä viulisti Dan Auerbachin kanssa elokuun lopussa. He ovat molemmat erikoistuneet mikrotonaaliseen musiikkiin ja Reinhard tunnetaan erityisesti kehittämästään viritysjärjestelmästä, joka käsittää 128 säveltä oktaavin sisällä. Tätä viritysjärjestelmää myös suurin osa konserttien kappaleista noudatti.

Konserteissa kuul

tiin Reinhardin ja Auerbachin lisäksi myös Korvat Auki Ensemblea.

 

Ensimmäinen konsertti pidettiin perjantaina 25.8 Vapaan Taiteen Tilassa. Konsertti alkoi improvisaatiolla, jossa erityisen kiinnostavaa oli seurata soittajien tilankäyttöä ja kommunikaatiota keskenään. He kommentoivat, vastailivat ja yltyivät välillä jopa vuoropuhelumaisiin jaksoihin. Välillä tuntui siltä, kuin he olisivat kilpailleet siitä, kummalla on enemmän sanottavaa.

 

Juhani Vesikkalan kappale Avalokiteshvara oli kyllä todellinen virtuoottinen taidonnäyte Reinhardilta; pitkiä, tummanpuhuvia ja mietteliäitä multifonisointeja. Paikoittain kappale yltyi jopa ”virtuoottiseksi räpeltämiseksi”. Tämä siis todellakin hyvässä mielessä sanottuna. Tästä kappaleesta löytyi energistä menoa ja meininkiä. Samanlaisia ajatuksia heräsi Anton Rovnerin kappaleesta Dawn on the Horizon, vaikkakin musiikillisesti kappaleet erosivat toisistaan paljonkin.

Reinhardin oma sävellys Zanzibar toi mieleeni Afrikan sademetsät, luonnon ja eläimet. Jotkin teatraaliset eleet kappaleen aikana jopa huvittivat yleisöä, ja saivat muutamat pienet hymähdykset sieltä täältä. Tämäkin kappale oli energinen ja virkistävän mukaansatempaava!

 

Konsertin lopuksi esitetyssä improvisaatiossa oli mielestäni mielenkiintoinen aspekti se, miten konserttitilaa oli käytetty hyväksi. Osa soittajista oli piilossa ja osa näkyvissä, jolloin aistihavainnoista tulee mielenkiintoisempia, kun kaikki ”äänilähteet” eivät olekaan katsojalle nähtävissä. Tämä asettelu toimi hyvin Vapaan Taiteen Tilassa.

 

Toinen konsertti oli lauantaina 26.8. Arkadia Bookshopissa. Konsertin aluksi ja lopuksi kuulimme tälläkin kertaa improvisaatiota. Kappaleista parhaiten jäivät mieleeni Johnny Reinhardin Dune ja Anton Rovnerin Nocturne. Kappaleet toimivat hyvin vastakohtina toisilleen. Johnny Reinhardin kappale sisälsi paljon sointimaailmaltaan räväkkää energisyyttä ja menoa, kun taas Anton Rovnerin kappale oli melankolinen, sisäänpäin kääntyvä ja mietiskelevä. Kuulimme myös

musiikkia 95 vuoden takaa, kun Dan Auerbach soitti Alois Haban kappaleen Hudba.

 

Kolmas ja viimeinen konsertti kuultiin maanantaina 28.8 Hietsun Paviljongissa. Konsertin aloitti 128-laajennettu versio Juhani Nuorvalan ambient-klassikosta Toivo. Koko kappaleen ajan vallitsi meditatiivinen tunnelma ja kokonaisvaltaisen aistikokemuksen kannalta Hietaniemen rannan maisematkaan eivät olleet yhtään hassummat Nuorvalan kappaleen kuuntelemiseen.

 

Johnny Reinhardin kappale Vibra yllätti minut positiivisesti. Jazzia muistuttava jakso keskellä kappaletta ja Johnnyn itse kirjoittamat runot lausuttuina kappaleen aikana, ensiksi englanniksi ja sitten vielä suomeksi. Tämä idea toimi hyvin ja niin myös kappale kokonaisuutena. Konsertissa kuultin myös vielä improvisaatiota, Svjetlana Bukvichin Hard rain, Johnny ja Peter Thoegersenin Summer in Helsinki, johon konsertti päättyi. Thoegersenin kappale oli täynnä mieletöntä virtuoottisuutta ja energiapurkauksia.

 

Päällimmäisenä konserteista jäivät mieleeni konserttitilan käyttö, varsinkin Vapaan Taiteen Tilassa, teatraalisuus, soittajien välinen vuorovaikutus ja tottakai mikrotonaalisuus. Nuorena säveltäjänalkuna konserttitilan käyttö, teatraalisuus ja yläsävelsarjojen käyttö neljäsosasävelasteikon rinnalla tuovat minulle varmasti uusia näkökulmia ja ajateltavaa säveltämiseen jatkossa.

 

Minulle tämä kolmen konsertin sarja oli inspiroiva ja ilahduttava kokemus!

 

Ossi HILTUNEN

Nuori säveltäjä, vuoden 2017 abiturientti

 

earconditioned

onko uusi musiikki koskaan ollut näin korvastoitua?

 

Yhdistyksemme blogissa kirjoituksia nykymusiikista ja sen ympäriltä.