About crickets and collaborational composing

This week Helsinki has been buzzing with new music – there has been even abundance of interesting concerts in the Musica Nova-festival. Last week on late Friday evening there was Korvat auki’s concert, a tribute to the pioneering Finnish electronic music duo Pan Sonic in order to honour the memory of the band’s late member, Mika Vainio. The concert was part of the series of Helsinki Philharmonic’s after concert club “Encounters” and in the concert was premiered four new pieces by four composing pairs. The call for works that Korvat auki setup for the concert was very interesting, because it was meant for collaborative works. Composing in collaboration with other composers is still rather unconventional in the context of contemporary classical music whereas in popular music scene it’s been a natural way of working for a long time. The project proposed an intriguing challenge to find ways of working together with a person that comes from a different musical background.

We were in the fortunate situation that we had already collaborated before in a compositional context – we had an idea how the project could be realised, how we both could get our artistic voices heard and at the same time create and learn something new. Our initial idea was to divide our roles within the project very clearly: Þorkell as a composer would focus on writing for the instruments and Tytti as a sound artist would do the electronics for the piece. These roles stayed during the process to some extent, but what was surprising was how much they didn’t.

Our method of working was to “do something”, let the other one see that “something” and comment on it and then either continue on editing the material or let the other one continue with developing the material. Sometimes the procedure was very clear, someone wrote a raw draft which was then processed by the other person. At times we also really composed together, sat couple of hours in front of a blank sheet music paper or a computer, tossing the ideas back and forth. This way of working was very eye-opening, since composing processes are often personal and happen inside one’s mind. Seeing and hearing how the other person thinks and does was in fact a huge learning curve that we both benefited from. Also verbalising one’s own thoughts is always good – it sharpens the mind. The process was in some ways very beautiful, but also extremely demanding, it is sometimes hard to find compromises that both are happy with.

Our piece in the concert was titled “About Crickets”. The insect theme became very crucial in our piece in many ways and it all originates from a song by Pan Sonic called Hyönteisistä / About Insects. We collected the material for our piece through recording humans mimicking the sound of insects and these recordings are in our opinion quite extraordinary, we were both surprised how versatile the human voice actually is! In addition the recorded audio material, Tytti contacted and visited a cricket-growing company located in Espoo, EntoCube, which grows crickets that are mostly sold to fine-dining restaurants. Visiting the premises of the company and meeting the crickets was very intriguing and we got some great but thought-provoking video material on crickets in see-through boxes. Eating insects is actually a current phenomenon and Finland has been one of the front-runners in the innovations of finding ways to grow insect for human nutrition. Our piece wanted to take part of this current dialogue by videoing, recording and projecting these edible crickets on the walls of Musiikkitalo – maybe to cause interest, maybe to cause revulsion or maybe just to show the fascinating fast movements of these small animals.

In addition to the recorded and manipulated audio material and the projected video, a crucial element of our piece was the instrumental parts played by the players of the Helsinki Philharmonic Orchestra. Working together with professional musicians was a great opportunity for us and the players in our piece, clarinetist Heikki Nikula, cellist Jaani Helander and percussionist Xavi Castelló Aràndiga were all extremely professional but also very fun to work with. The whole experience gave both of us encouragement for future projects, it is very important for young composers to get these positive working experiences – they are the ones that drive you forward.

What will we take with us to future collaborative projects? There are many things to consider, but perhaps it would be clever to start the process focusing more on collaborative working rather than dividing roles. Two brains have twice as many ideas as one brain would have – there is a danger of too much material and too many ideas. In conclusion, what was the most interesting part of this collaboration? Throwing ideas back and forth between our working desks was the most interesting aspect of the collaboration for us: to see ideas that one of us originally came up with being developed by the other and then land on your desk again for further development. After few rounds of back and forth it was difficult to say what is yours and what is mine.

 

Tytti Arola and Thorkell Nordal

Tytti Arola is a sound artist who is interested in doing multisensorial works and recording the environment surrounding her.
Thorkell Nordal is an Icelandic composer residing in Helsinki. His music can be described as tranquil soundscapes but with a strong structural undercurrents that drive the music forward.

Tribuutti Pan Sonicille -konsertissa Musica nova -festivaalilla yhdistyvät monenlaiset tekemisen tavat

Tunnustan heti alkuun: ennen marraskuuta 2018 minulla ei ollut mitään tietoa Pan Sonic -yhtyeestä (1993–2009). Olin kyllä lukenut Mika Vainion (1963–2017) kuolinilmoituksesta, kuinka merkittävä yhtye ja tekijä oli kyseessä. Musiikkia en sen sijaan ollut kuullut ainakaan tietoisesti. Syyttää tästä voin toki vain omaa laatikossa elämistäni, jotta näin suuri nimi oli voinut jäädä musiikkitietämykseltäni pimentoon. 

Vaikka en elektronisen musiikin piireissä ole juuri liikuskellutkaan, Pan Sonicin jääminen tietämykseni ulkopuolelle on melko ihmeellistä – ja sitten taas ei. Sillä mitä enemmän ottaa selvää Pan Sonicin taustasta ja historiasta, yhä selvemmäksi käy, kuinka Pan Sonicin ja Mika Vainion edelläkävijyys on jätetty vaille sen ansaitsemaa huomiota ja arvostusta kotimaan tiedotuskanavissa koko yhtyeen ja sen toisen jäsenen olemassaolon ajan. 

Musica nova -festivaalin taiteellisen johtajan André Ridderin ehdottamasta ideasta kummuten Tribuutti Pan Sonicille -konsertin teoshaun tarkoituksena oli löytää tekijäpareja erilaisista musiikillisista taustoista, joita yhdistäisi kiinnostus elektroniseen musiikkiin – ja erityisesti Pan Soniciin. Konsertti ei kuitenkaan ole perinteinen tribuuttikonsertti siinä mielessä, että siinä suoraan esitettäisiin kyseisen artistin musiikkia, vaan konsertissa esiintyvät tekijäparit ovat kukin tavallaan olleet intoutuneita Pan Sonicin musiikillisesta visiosta, mutta luoneet omat itsenäiset konsertissa esitettävät teoksensa. Teosehdotuksia tuli ennätysmäärä koko Korvien viimeaikaisiin hakuihin verrattuna. Useimpia hakijoita motivoi nimenomaan konsertin kunnioittava kytkös Pan Soniciin, mikä osoittaa yhtyeen olleen merkittävä inspiraationlähde ja suunnannäyttäjä useille elektronisen musiikin nykyisille tekijöille. 

Paljon itseäni perehtyneempiä Pan Sonicin ja Mika Vainion tuotantoon ovatkin Tribuutti Pan Sonicille -konsertin neljä työparia: Tuomas Ahva ja Ava Grayson (Haruspex -duo); Jouni Hirvelä ja Atte Häkkinen; Tytti Arola ja Thorkell Nordal sekä Ilpo Jauhiainen ja Petteri Mäkiniemi. Työpareissa on säveltäjiä, äänitaiteilijoita, tuottajia, elektronisen musiikin ammattilaisia, soitinrakentajia, muusikoita. Monessa tekijässä yhdistyy useampi mainituista titteleistä, kuten Mika Vainiossakin, jolle oli leimaavaa myös avarakatseinen uteliaisuus muita taiteenlajeja kohtaan. Hän oli säveltäjä, musiikintekijä, taiteilija, tuottaja, muusikko, edelläkävijä – muun muassa. Kukin työpari luo esityksensä Pan Sonicin inspiroimina, siitä konkreettisestikin ammentaneina tai muutoin kunnioitusta osoittaen. He nousevat Musiikkitalon aulan lavalle perjantaina 1.2.2019 Musica nova -festivaalin avajaisillassa yhdessä Helsingin kaupunginorkesterin muusikoiden kanssa. Konserttia mukana tuottamassa on myös Korvat auki -yhdistys. 

Sanoisin, että klassisen nuottia kirjoittavan säveltäjä on edelleen se, jota yleisesti pidetään ”oikeana” säveltäjänä – klassisen musiikin tradition mukaisesti. Teoshakua kirjoittaessa kävimme Korvissa Janne Kivistön sekä Niilo Tarnasen kanssa keskustelua siitä, kuinka vältämme ja murramme teoshaussamme mahdollista arvolatausta ”klassisen” ja ”kevyen” musiikin tekijöiden välillä. Teoshaun potentiaalina ja tavoitteena nähtiin se, kuinka ihmiset, joilla on erityyppistä asiantuntemusta ja taiteellista taustaa, voisivat työskennellä ja verkottua toistensa kanssa. Tarkoituksena oli myös erilaisten elektroniikkaa hyödyntävien työtapojen ja estetiikkojen törmäyttäminen. Pitkän sähköpostikeskustelun myötä kiteytimmekin teoshaun pohjimmaisen idean kysymykseen: ”Oisko mitään, että hakuun voi osallistua ketkä vaan elektronisen musiikin säveltäjät tai tekijät genrestä tai taustasta riippumatta?” Ja haku todella kantoi hedelmää. 

Kuunneltuani Pan Sonicin musiikkia en ensin meinannut löytää musiikille sanoja. Se on kuin avaruus, joka upottaa, omanlaisensa maailmankaikkeus, jossa tekijöidensä näkemys on vahvasti aistittavissa. Nyt levyjä kuunnelleena kuvailisin Pan Sonicin musiikkia monumentaaliseksi, kyltymättömäksi äänen ulottuvuuksien tutkinnaksi. Ehkä synkäksi, mikä kuitenkin osoittautuu aika nopeasti näennäiseksi synkkyydeksi, sillä musiikin taustalta välittyy kirkkaus, aito innostunut musadiggailu – siis se tunne, kun alkaa melkein naurattaa, kun joku juttu vaan toimii. Minusta se on kaikissa musiikin tekemisen tavoissa oikeastaan ainoa, mikä merkitsee. 

 

Anne Teikari

Kirjoittaja on musiikintutkija, nykymusiikki-intoilija ja Korvat auki -yhdistyksen varapuheenjohtaja.

”Rakkaudesta kitaramusiikkiin” — uusi kitarafestivaali Kitara Nova

Ensimmäistä kertaa maaliskuussa 2019 järjestettävän kitarafestivaali Kitara Novan valmistelut ovat jo hyvässä vauhdissa. Uuden musiikin konserttia varten on käynnissä teoshaku yhteistyössä Korvat auki ry:n kanssa ja haun deadline on 7.12.2018. Festivaalia tuottavat kitaristit Teuvo Taimioja, Antero Pellikka ja Henrik Holmström, joiden lisäksi myös muita kitaristeja esiintyy festivaaliohjelman kolmessa konsertissa. Haastattelin festivaalin some-markkinoinninsta vastaavaa ja konserteissa esiintyvää Teuvo Taimiojaa festivaaliin liittyen.

Taimioja kertoo festivaalin syntyneen kitaristiystävysten yhteisestä halusta tuoda varsinkin uudempaa kitaramusiikkia laajemmin näkyville, erityisesti pääkaupunkiseudulla. Alunperin Henrik Holmström toi esiin idean teemakonsertista, jossa esiteltäisiin perinteisen kitaraohjelmiston ja nykymusiikin yhtäläisyyksiä ja siten kavennettaisiin kuilua näiden suhteellisen erillään pysyttäytyneiden genrejen välillä. Idea tuntui tuottajakolmikosta hyvältä ja suunnittelutyö alkoi.

Antero Pellikka, joka soittaa ruotsalaiskitaristi Leo Sörlinin kanssa ”Swinnish Guitar Duo” -kitaraduossa, ehdotti, pitäisikö varata tilat pariksi päiväksi, jolloin tapahtumasta muodostuisi festari, kertoo Taimioja. Näin idea kasvoi ikään kuin varkain ja kaikki tapahtumaan osallistuvat tahot ovat sitä olleet innolla järjestämässä. 

Festivaalin pääaiheena on tänä vuonna sen liikkeellepannut pedagoginen tavoite. Pedagoginen konsertti tulee esittelemään kaikille tuttuja perinteisiä kitaraetydejä ja näyttäviä ohjelmistosuosikkeja, mutta myös haastavia ja kiinnostavia ohjelmistovalintoja 1900- ja 2000-luvuilta. Tavoitteena on saada ihmiset huomaamaan, kuinka samat ilmiöt, tekniikat ja peruselementit niin pintatason kuin muodonnankin puolelta toistuvat kappaleissa, vaikka vuosisata vaihtuu. 

Yksi konserteista on Swinnish Guitar Duon konsertti. Festivaalin kruunaa yhteistyössä Korvat auki ry:n kanssa järjestettävä uuden musiikin konsertti, jota varten haetaan paraikaa teoksia Korvat auki -säveltäjiltä. Taimioja sanoo odottavansa innolla, millaista yhteistyötä ja vuorovaikutusta soittajien ja säveltäjien välille syntyy. Kaikki festivaalilla esiintyvät kitaristit ovat aktiivisia muusikkoja, joten esityksiä kappaleille tulisi varmasti festivaalin jälkeenkin, ja kukaties, jopa pidempiaikaisia yhteistyökuvioita. 

Festivaalin järjestäjät ovat jo pitkään olleet sitä mieltä, että vaikka nykkäriä tehdään kitaramusiikin kentässä paljon ammattitasolla, kiinnostus siihen herää verrattain myöhään. Taimiojan mukaan moni harjoittelee todella pitkään perinteistä ohjelmistoa ja hioo tekniikkansa, mutta vasta Sibelius-Akatemiaan tai muuhun musiikkikorkeakouluun tullessaan kuulee, että ”Aa, mitäs tää nykkäri on?” tai ”Ai tällaistakin on olemassa!”

Toiveena olisi, että festivaalin myötä nuoremmat kitaristit voisivat saada intoa ja tahtoa tuoda enemmän uutta musiikkia osaksi opintojaan entistä varhaisemmassa vaiheessa. Omasta mielestänikin itsevalitun ohjelmiston tuominen soittotunneille ja osaksi harjoittelua yhä aiemmin kehittäisi entisestään nykymusiikkiskeneä ja madaltaisi kynnystä poistua ohjelmistolistojen kahleista, eikä tämä koske pelkästään kitaristeja.

Omien kokemuksieni mukaan, vaikka itse säveltäjä ja pianisti olenkin, ovat soitonopettajat usein hyvin myönteisiä opiskelijoiden omasta kiinnostuksesta syntyneitä ohjelmistovalintoja kohtaan. Varsinkin sivuaineisena pianistina omat ohjelmistovalintani syntyvät analyyttisten mielenkiinnonkohteiden ja senhetkisten sävellyksellisten ajatussuuntien ohjailemina. Silloin ohjelmiston harjoitteluun syntyy myös korkeampi motivaatio, sillä ne edistävät monien erilaisten tarkoitusten täyttymistä. Varsinkin vielä musiikkiopistotasolla opettajien tarjoama ohjelmisto liittyy vahvasti länsimaisen klassisen musiikin tunnetuimpiin säveltäjiin ja instrumenttikohtaisiin pedagogisiin teoksiin, vaikka esim. Suomesta myös musiikkiopistotasolle soveltuvaa ohjelmistoa on viimeisen vuosisadan aikana syntynyt vuolaasti. Mielestäni tässä on kitarafestivaalille erinomainen valtti, kunhan vain musiikkiopistoilta ja muista nuorten muusikoiden yhteisöistä saadaan houkuteltua tarpeeksi ihmisiä osallistumaan. Workshop pedagogisen konsertin jälkeen voi olla monelle nuorelle kitaristille ensikosketus erikoistekniikoihin, joka voi sytyttää kiinnostuksen.

Ensimmäistä kertaa järjestettävä festivaali pyrkii erottumaan klassisen musiikin festivaalitarjonnasta yhdistämällä genrejä samoihin konsertteihin ilman keinotekoista erottelua. Vaikka tällaista ohjelmistosuunnittelua on esim. suurissa orkestereissa harjoitettu jo pitkään,  ovat festivaalit kuitenkin pääasiassa kytkeytyneitä yhteen genreen, tai jaotelleet konserttinsa aikakausien tai genrejen mukaan. Taimioja itse pitää ajatusta vain yhdestä ”nykkärikonsertista” erillistävänä, ja on sitä mieltä, että tällöin vaarana on nykymusiikkiohjelmiston jääminen kuriositeetiksi. 

Festivaalin on tarkoitus myös paikata pääkaupunkiseudulle syntynyttä aukkoa klassisen kitaramusiikin osalta, sillä Kitara Novalle lähin vertailukohta on Tampereen kitarafestivaali, joka on järjestetty siellä jo yli 10 vuoden ajan. Toki eri oppilaitoisten järjestämiä festivaaleja ja konsertteja on ollut, mutta nyt festivaalin järjestävät tahtovat itse kehittää jatkuvampaa toimintaa kitaramusiikin saralla Helsingin alueella. Festivaalin tueksi ollaan perustamassa myös Kitara Nova -yhdistystä, jonka alaisuudessa konsertteja voitaisiin tulevaisuudessa järjestää myös vuosittaisen festivaalin ulkopuolella. 

Näkyvyys on erityisen tärkeää pienen mittakaavan tapahtumille. Kitara Nova pyrkii markkinoimaan itseään laajalti somessa. Taimioja kertoo, että häntä on viime aikoina alkanut ärsyttää se, kuinka pienen kohdeyleisön mainonta tai tiedonkulku ylipäätään jopa huippulaadukkaissa klassisen musiikin konserteissa saavuttaa. Kiinnostuneita varmasti olisi, mutta ellei konserteista tai tapahtumista tiedetä, ei niihin voi löytääkään.

Taimioja itse odottaa innolla pääsevänsä viettämään huippuhauskaa viikonloppua muusikoiden ja säveltäjien seurassa. ”Odotan todella paljon että pääsee soittamaan. Tuomaan hienoa musiikkia ihmisten saataville — niin monta hienoa juttua että ei oikein malttaisi oottaakaan sinne asti.”

Kitara Novan ja Korvat auki ry:n yhteistyökonserttiin voi hakea 7.12. asti. Hakuun tervetulleita ovat jäsentemme sävellykset 1-4 kitaralle. Myös muut teokset, joihin sisältyy kitara, otetaan huomioon, mutta haussa etusijalle asetetaan teokset edellä mainituille kokoonpanoille. Konserttiin on toivottu erityisesti sooloteoksia kitaralle. 

Toimita teoksesi partituuri (jos se on nuotinnettu), äänitys tai muu kuvaus sähköpostiosoitteeseen info@korvatauki.net Ilmoita sähköpostiviestissäsi teoksen/teostesi kesto, kokoonpano ja mahdolliset tekniset tarpeet. Ilmoitathan myös yhteystietosi. 

Voit lähettää teoshakuun yhden tai useampia teoksia, jotka voivat olla joko keskeneräisiä tai valmiita teoksia. Haun deadline on 7.12.2018 ja valmiit esitysmateriaalit tulee toimittaa viimeistään 2.1.2019 mennessä. Huomioithan, että jäsenmaksu kaudelle 2018-2019 tulee olla maksettuna, jotta voit osallistua hakuun.

Lisätietoja:

Leevi Räsänen (tiedottaja, Korvat auki)

puh. 0408099234

e-mail leevirasanen@outlook.com

 

 

Leevi Räsänen

composer, pianist, board member of Korvat auki

Korvat Auki Ensemble at MikroFest Helsinki 2018.

The most recent performance of the Ears open society “house band” Korvat Auki Ensemble was at MikroFest Helsinki 2018 (https://microtonalfinland.wordpress.com/mikrofest/), in the opening concert on 17.10. at 18:00 in Vapaan Taiteen Tila. The concert was named Bag of tricks, cave of skills – microtonality in improvisation and consisted of 10 pieces/performances, of which KAE participated in three.

This time, Korvat Auki Ensemble was composed of Grisell Macdonel (double bass), Lauri Supponen (double bass), Teemu Mastovaara (cello), Niilo Tarnanen (bassoon), Suvi Linnovaara (alto saxophone) and Sebastian Dumitrescu (violin).

Improvised music can easily gravitate towards 12-tone tempered music, especially when played on instruments that favour the 12-tone tempered scale. Put in a rough way, wind instruments are partly biased in favour of 12-tone, while string instruments are theoretically free to play any pitches, microtonal or not. Therefore, restricting the pitch material through various rules can be a good method to train performers’ ear and fingers, and to force ourselves to be more imaginative also in the pitch department, and not only for example in the timbre department. Exploration of harmonies benefits from playing with a microtonal mindset.

In the case when the pitches to be used are not restricted, we are quite close to “normal free impro” and the audience might not even notice that the music played is microtonal. We pay more attention to the pitches we produce, and small gestures may have a more pronounced pitch element.

However, restrictions such as use of certain scales, or an upper limit on the number of pitches each musician can play, are more obvious to the audience. Teemu Mastovaara, who played with KAE for the first time, proposed a 6-note scale that we ended up using in our first impro. The scale is a manipulated blues scale that also contains a dirty unison, in other words the intonation of the “tonic” can be varied quite a lot, by 25 cents or maybe even more. The “dirty tonic” was a great anchor to use, and at least in my personal experience we could produce a lot by just cherishing the few intervals that the scale provided, to the point of creating soundscapes around a just fourth, or a tritone offset by 50 cents.

Our second impro used a 12-tone scale that Niilo Tarnanen devised. It is a mixture of the chain of fifths familiar from the tuning of string instruments, and various intervals derived from the harmonic series. The two-dimensionality of this scale, as well as the relatively high density when compared to Teemu’s scale, gave us the freedom to explore a vaster assortment of harmonic colours.

In the third impro we played together with Juhani Räisänen and his vacuum-cleaner-plus-eletronics instrument called the zorm – an instrument which created thick blankets of sound, that at the same time left enough room, even in the cave acoustics of Vapaan Taiteen Tila, for the acoustic instruments of KAE to shine through. This time there we did not set any obligatory scale, so in effect the improvisation was entirely free.

All in all, we cherished the experience of a fully microtonal participation. After last year’s collaboration with microtonal wizard Johnny Reinhard, revisiting the microtonal realm felt fresh and rewarding. We are looking forward to doing it again.

 

Sebastian Dumitrescu

composer, teacher of harmony & counterpoint, coordinator of Korvat Auki Ensemble

Nykymusiikki-ihmettelyä

Tänä syksynä yhdistyksen puheenjohtajana aloittaneen Janne Kivistön ajatuksia Korvat auki -yhdistyksen ja nykymusiikin merkityksestä.

 

Olen ottanut tänä syksynä ilolla hoitaakseni Korvat auki ry:n puheenjohtajan tehtävän. Edelliskauden hienon 40-vuotisjuhlamme jälkeen voimme iloita, että yhdistyksellämme on jo hieno, kohtuullisen pitkäkin perinne. Esimerkiksi lista entisistä puheenjohtajista ja yhdistyksen parissa toimineista säveltäjistä ja muusikoista on kunnioitusta herättävä. Mutta perinnettä ja aiempia saavutuksia huomattavasti tärkeämpää on, että yhdistys on 40-vuotisen toimintansa aikana uusiutunut jatkuvasti ja tuonut kulloinkin esille nuorimman säveltäjä- ja muusikkosukupolven musiikkia ja kiinnostuksen kohteita.

 

Yhdistyksemme toiminnan jatkaminen (ja nykymusiikkitoiminta ylipäätään) herättääkin kiinnostavan kysymyksen menneen, nykyisen ja tulevan suhteesta. Miten uudistua ja tehdä uutta, kuitenkin säilyttäen jotain myös aiemmasta toiminnasta?

 

Kutsumme yhdistystämme usein nykymusiikkiyhdistykseksi, toisin sanoen siis nykyhetken musiikin yhdistykseksi. Vaikka nykymusiikki on käsitteenä vakiintunut, kuvaavampi tässä yhteydessä saattaisi olla toinen yleinen ilmaus: uuden musiikin yhdistys. Kaikki musiikki, jota juuri nyt sävelletään on luonnollisesti tietyssä mielessä nykyhetken musiikkia, mutta uuden musiikin voi ymmärtää tarkoittavan erityisesti musiikin uusia sisältöjä: musiikin uusia ilmaisutapoja ja -tekniikoita, henkilökohtaista uuden etsimistä ja löytämistä.

 

Korvat auki on siis sekä ajallisesti, mutta ennen kaikkea sisällöllisesti uuden musiikin yhdistys.

 

Miten kohti tällaista uutta sitten päästään? Onko tärkeää seurata jotain uuden musiikin teoriaa tai vakiintunutta suuntausta? Tuleeko uuden musiikin sisältää aina jotain täysin ennenkuulematonta, ennennäkemätöntä, tai ennenkokematonta?

 

Vastaan: Ei välttämättä. Minulle taiteen perusasenne on ihmetteleminen. Ihmetellessämme ihastumme ja haltioidumme jostain itsellemme uudesta, kyselemme ja kyseenalaistamme sekä pohdiskelemme vapautuneesti. Uutta musiikkia kuunnellessamme ihmettelemme musiikin erilaisia piirteitä: esimerkiksi sointeja, sävellyksen rakennetta, muusikoiden vuorovaikutusta tai musiikin ilmaisua ja merkitystä. Ihmetteleminen johtaa kohti henkilökohtaisia uusia oivalluksia!

 

Näkemykseni mukaan myös yhdistyksenä ja yhteisönä meidän on ihmeteltävä. Joskus vilpittömästi, joskus ironisesti. Joskus lempeästi, joskus provosoiden. Joskus aistejamme hyödyntäen, joskus käsitteellisesti. Kuitenkin aina kriittisesti ja avoinna uusille näkemyksille.

 

Korvat auki ry:n ei tule siis seurata mitään tiettyä nykymusiikin ohjelmaa, määritelmää tai vaikkapa sointi-ihannetta. Luonnollisesti nykymusiikin piirissä, kuten muussakin taiteessa, on vaarana tehdä pinnallista taidetta. Siis nykymusiikkia, joka kuulostaa juuri siltä kuin nykymusiikin “pitääkin” kuulostaa. Tällaisen pinnallisuuden vaaran ja houkutuksen lymyileminen nurkissa on ainakin itselleni (siis luultavasti muillekin) toisinaan tuttu tunne.

 

Jollei nykymusiikkitoiminnan tarkoituksena ole vastata jonkinlaiseen nykymusiikkitarpeeseen, siis tehdä nykymusiikkia, joka mahdollisimman paljon muistuttaa ja vahvistaa meillä ennalta olevia käsityksiä “hyvästä” tai ansiokkaasta nykymusiikista, mikä voisi olla toiminnan tarkoituksena?

 

Haluan tätä kysymystä kommentoidakseni palata takaisin aiheeseen, joka herätti yhdistyksessämme keskustelua edellisellä kaudella säveltäjän ja musiikin yhteiskunnallisuuteen. Esimerkiksi vuosi sitten lokakuussa yhdistyksemme keskustelutilaisuudessa “Säveltäjä, ajan kansalainen” tuotiin esille tapoja, joilla säveltäjä voi teoksissaan ja toiminnassaan olla yhteisöllinen, välittää yhteiskunnallisia ajatuksia tai ottaa kantaa yhteiskunnallisiin kysymyksiin. (KTS. tähän liittyen Anne Teikarin keskustelusta kirjoittama artikkeli Kompositio -lehdessä, 2/2017 s.20-25.)

 

Haluan nostaa esille jo noissakin keskusteluissa virinneen (ja itseäni kiehtovan) ajatuksen siitä, että vaikka taide tietysti voi toisinaan hyödyntää avoimesti yhteisöllisiä sisältöjä tai toimintatapoja, jo taiteella itsessään on huomattavaa merkitystä yhteisöissämme ja yhteiskunnassamme. Yleisen näkemyksen mukaan uuden taiteen ja uuden musiikin erityinen pyrkimys on tarkastella omaa itseämme ja ympäröivää maailmaamme. Ihminen, joka saa nykytaiteen kautta valmiuden ihmetellä todellisuutta, osaa myös kiinnittää huomionsa kriittisesti yhteiskuntaan ja muihin ihmisiin ympärillään. Nykytaiteen ja nykymusiikin kautta ihmettelevä ihminen on siis myös yhteiskunnallinen. (Yhdistyksemme keskusteluissa nousi tosin esiin, että yhteiskunnallisesti tarkkaavaiset ihmiset eivät välttämättä aina toimi yhteiskunnallisesti aktiivisesti. Tässä kenties kompastuskivemme säveltäjinä ja muusikkoina joskus onkin.)

 

Itsensä avartaminen ihmettelemällä on olemisen tapa, jonka eräs itsessään mielenkiintoinen muoto musiikki on. Korvat auki -yhdistyksen jäsenenä haluan olla mukana mahdollistamassa useita eri suuntiin kurkottavia musiikillisia (sekä musiikin ulkopuolelle loikkaavia) yhteisiä ihmettelyjä. Korvissa erityisen hienoa minulle on juuri yhdistyksemme yhteisöllisyys; jokaisen jäsenemme ihmettelyille on tilaa yhteisessä pyrkimyksessämme itsemme avartamiseen ja kollektiiviseen ihmettelyyn.

 

Yhdistyksemme ystäville ja jäsenillemme ehdotan siis, että jatkamme ihmettelyä jatkossakin! Ottaen ihmettelemisen ja musiikin vakavasti, mutta kuitenkaan emme itseämme liian vakavasti tai jäykästi. Ei pönöttävästi, vaan ennemmin bilettävästi (kuten kuulin yhdistyksemme Aukottoman Seinän Korvat -kollektiivin kuvailleen hiljattaista E-P Salonen 60 -tribuuttisävellystään).

 

Janne Kivistö

Kirjoittaja on Korvat auki -yhdistyksen puheenjohtaja ja musiikinteorian opiskelija (SibA).

 

 

 

 

*****

Kirjoituksia Korvat auki yhdistyksestä ja sen ympäriltä earconditioned -blogissa tällä kaudella luvassa 1-2 kertaa kuukaudessa. Tutustu myös blogin kirjoituksiin aiemmilta kausilta:

http://korvatauki.net/category/blogi/

Mistä on kyse, kun orkesteri soittaa – tai ei soita – nykytaidemusiikkia?

Anne Teikari

 

“Suuri yleisö haluaa kuulla ne Beethoovenit ja Mozartit kun ne on niin rauhoittavia. Uuttakin musiikkia soitetaan, mutta sitä ei suoraan sanottuna kukaan jaksa kuunnella selvin päin.”

“Se miksi ihmiset kokevat nykymusiikin vastenmieliseksi, johtuu mielestäni puutteellisesta musiikin tuntemuksesta ja asenteista.”

“Ongelma nyt on vain siinä, että kuuntelijoiden makutottumukset ovat vanhoillisia …: on vaikeaa markkinoida konserttia, missä ei ole joko a) kuuluisaa solistia b) kantarepertoaaria, ts. joku hittibiisi.”

“Siinä alkuperäinen kirjoittaja on oikeassa, ettei nykymusiikkia soiteta juurikaan. Mielestäni ei ainakaan siinä määrin kun sitä kuuluisi soittaa.” 

[1]

 

Yllä käyty keskustelu tapahtui kymmenisen vuotta sitten suomi24.fi-sivustolla otsikolla ”Klassisen musiikin piirit ärsyttää”. Vaikka keskustelusta on jo aikaa, päätin ottaa tarkasteluun, mikä on nykytaidemusiikin rooli tällä hetkellä orkesterien ohjelmistoissa. Tässä nykytaidemusiikki määrittyy vuoden 2000 jälkeen sävelletyksi. Mitä ohjelmistot voivat kertoa siitä, missä asemassa nykytaidemusiikki taidemusiikkikentällä on? Mikä rooli sille on jäänyt tai minkä se on ottanut, ja miksi?

 

Käytyäni läpi kahden maakuntaorkesterin, Oulu Sinfonian ja Joensuun kaupunginorkesterin, ohjelmistot vuosilta 2013–2017, ilmeni seuraavaa: 318 konsertin ohjelmistoista yli puolet (176) koostui ainoastaan klassisen musiikin klassikkoteoksista barokista modernismiin. Toiseksi eniten (65) oli konsertteja, joissa soitettiin vain kevyttä musiikkia: lastenmusiikkia, kansanmusiikkia, populaarimusiikkia, elokuva- ja pelimusiikkia. Näiden jälkeen tulivat konsertit, joissa soitettiin sekä taidemusiikin nyky- että klassikkoteoksia (51); konsertit, joissa soitettiin kevyttä ja klassista musiikkia (16); sekä näyttämöproduktiot (6). Kaikista vähiten (4) oli konsertteja, joiden ohjelmisto koostui ainoastaan nykytaidemusiikista.

 

Vaikka lukuihin voi tässä suhtautua lähinnä kuvailevina ja otanta on pieni, tämän tarkastelun perusteella maakuntaorkesterien ohjelmistoissa – jotka ovat perinteisesti vihkiytyneet soittamaan klassisen musiikin traditioon lukeutuvaa musiikkia, selkeään vähemmistöön jää se, mitä traditiossa luodaan nyt. Nykytaidemusiikkia voisi ehkä kutsua tässä viitekehyksessä turvalliseksi hurjaksi – konserteissa se on kokeilu, joka soitetaan turvallisten klassikoiden siivittämänä.

 

Haastan lukijat pienimuotoiseen ajatusleikkiin. Ajatellapa konserttielämää, jossa orkesterien ohjelmistoista 60% koostuisi musiikista, joka on tehty viimeisten kymmenen vuoden aikana. Tätä maustettaisiin vuosisatoja vanhoilla klassikoilla 20% ja loput 20% ohjelmistoista koostuisi näyttämö- ja kevyestä musiikista.

 

Millainen muusikkous olisi arvossaan? Missä kaikkialla taidemusiikkia soitettaisiin? Millaisia ihmisiä yleisöissä olisi?

 

Näen seuraavaa: viikoittain yksi konsertti järjestettäisiin kauppakeskuksessa, sillan alla, roskakatoksessa, vanhainkodissa tai elokuvateatterissa. Jonkun kotona. Viikoittaiset konserttisalikonsertit säilyvät, mutta niissä on istumisen lisäksi mahdollisuudet maata tai tanssia. Muusikot olisivat konserteissa kiinnostuneempia ihmisten reaktioista soittamaansa musiikkiin kuin siitä, pääsikö itseltä ”moka”. Säveltäjät samoin. Itse asiassa säveltäjän ja muusikon välinen raja olisi hyvin häilyvä. Ihmiset tulisivat konsertteihin hämmentymään ja tekemään tutkimusmatkoja aistiensa äärirajoille, mihin heitä olisi koulutettu valtakunnallisessa musiikkioppilaitosjärjestelmässä vuosien ajan. Tämä on kaikki sitä, mitä nykyisellään kutsuisimme kokeelliseksi, eikä se toki ole pelkkää pilvilinnojen piirtelyä. Kuvailtua toimintaa tapahtuu jo, mutta mitä jos koko homma perustuisi kokeiluille?

 

Tunnistan protestin: Kaaos! Klassisten muusikoiden ammatillinen taituruus on uhattuna! Miten ihmiset jaksaisivat ottaa selvää, missä roskakatoksessa illan konsertti on? Mitä jos kausikorttilaiset pakenevat, millä rahalla orkestereita sitten pyöritetään? Kuka ihme olisi näin kiinnostunut nykytaidemusiikista? Onko tämä mitään taidemusiikkia enää ollenkaan; tämähän on sirkus!?

 

Se, mitä me taiteelta odotamme ja haluamme, tulisi nähdä lähtökohtaisesti eri tavalla, jotta yllä mainittu skenaario sinfoniaorkesterista roskakatoksessa viikoittain voisi toteutua. Se vaatisi koko arvomaailman muutosta suhteessamme taiteeseen. Samalla yllä luetellut ”uhkakuvat” ilmiantavat ne tilat, puitteet ja toimintatavat, joilla nykyistä toimintakulttuuria ylläpidetään – ja toisaalta, jotka voi nähdä esteenä uudenlaisen musiikki- ja konserttielämän synnylle.

 

Tosin viime vuosina nykytaidemusiikin osuus konserttiohjelmistoissa on kohonnut ja orkesterikonserttien yleisömäärät lisääntyneet. Pohtia voikin korrelaation mahdollisuutta siinä, ovatko orkesterit yleisökadon pelossa ottaneet ajankohtaisia teoksia ohjelmistoihinsa ajatellen, että se kiinnostaa yleisöä. Kappas vain – ehkä ihmisiä todellakin kiinnostaa se, mitä taidemusiikin kentällä tapahtuu aikana, jona he itse elävät.

[1] Klassisen musiikin piirit ärsyttää. Suomi24.fi -keskustelupalsta. 19.2.2005. https://keskustelu.suomi24.fi/t/1536815/klassisen-musiikin-piirit-arsyttaa

 

Anne Teikari

 

earconditioned

onko uusi musiikki koskaan ollut näin korvastoitua?

 

Yhdistyksemme blogissa kirjoituksia nykymusiikista ja sen ympäriltä.

Sävellyskurssi oli Uuden Musiikin Lokakuu -festivaalilta innostava avaus

Janne Kivistö

 

Nykymusiikki-intoilija Helsingistä kuuli Oulussa järjestettävästä festivaalista, Uuden Musiikin Lokakuusta, ja epäilykset heräsivät välittömästi. Tapahtuuko Suomessa muka Helsingin ulkopuolella kiinnostavaa nykymusiikkitoimintaa? Kenties Tampereella jonkin verran. Ei kai Viitasaarta pohjoisempana nyt kuitenkaan?

 

Onneksi nykymusiikki-intoilijan ylimielisen virheelliset ennakko-odotukset osoittautuivat vääriksi hänen matkatessaan syyskuun ja lokakuun välisenä viikonloppuna 600 kilometriä pohjoiseen. Festivaalin taiteellinen johtaja Veli Kujala oli onnistunut mahduttamaan tiiviiseen viikonloppuun useamman kiinnostavan ja korkeatasoisen konsertin, ja kokonaisuus oli kruunattu antoisalla sävellyskurssilla.

 

Uuden Musiikin Lokakuu teki tänä vuonna kiinnostavan avauksen uuteen suuntaan, kun festivaalilla järjestettiin ensimmäistä kertaa sävellyksen mestarikurssi, Markus Fagerudd opettajanaan. Kurssille osallistui seitsemän säveltäjää ja mukana oli myös usea Korvien jäsen. Lisäkseni Korvista mukana olivat Tuomas Kettunen ja Kristian Kivelä.

 

Kurssilaiset olivat säveltäneet kappaleet, joiden kokoonpanoksi oli käytettävissä Oulu Sinfonian jousitrio ja Veli Kujala soittamassa harmonikkaa tai mikroaskelhamonikkaa. Sävellykset kantaesitettiin viikonlopun päätteeksi. Varsin riemastuttavaa oli huomata kuinka erityylisiä kappaleita mukaan oli päätynyt. Konsertissa kuultiin peräkkäin väkivaltaisia glissandoja, kompleksia mikrotonaalista kontrapunktia, vilpittömän innostunutta Mozart-hempeilyä, meditatiivisen rauhallisesti hengittävää sooloselloa, kokeilevaa musiikkiteatteria, sekä vivahteikkaan dynaamista virtaavuutta.

 

Kurssi tuntui sävellysopetuksensa, workshopinsa ja konserttinsa myötä olleen osallistujien mielestä varsin antoisa kokemus. Kurssia voi kenties lisäksi pitää positiivisena piristysruiskeena koko festivaalille. Kurssi oli houkutellut Ouluun kaltaisiani nykymusiikki-intoilijoita, jotka sinne muuten eivät olisi päätyneet, ja näin festivaalista muodostui ilahduttava kohtaamispaikka laajemminkin kuin pelkästään oululaisten säveltäjien kesken. Festivaalilla kuullun mukaan kurssille on suunnitteilla jatkoa myös tulevien vuosien festivaaleilla ja luvassa on ilmeisen kiinnostavia suunnitelmia, joten niin yhdistyksemme jäsenten kuin muidenkin nuorten säveltäjien kannattanee pitää jatkossa korvat auki tulevia festivaaleja varten.

 

Festivaalilla kuultiin usea mainitsemisen arvoinen konsertti. Säveltäjä ja alttoviulisti Max Savikangas oli koonnut pirteän mukaansatempaavan konsertin, jossa hänen soittamanaan kuultiin niin omia sävellyksiä kuin vaikkapa Rihmin ja Sciarrinon soolokappaleet alttoviululle, sekä Teemu Onteron kappale alttoviululle ja elektroniikalle. Konsertin päätti hieno kantaesitys Savikankaan kappaleesta Maxams alttoviululle, harmonikalle ja kontrabassolle.

 

Hannu Alasaarela esitti pianoresitaalissaan vaativan ohjelman alusta loppuun vivahteikkaan musiikillisesti. Alasaarelan soittamana kuultiin suomalaisten säveltäjien (Koskinen, Lanu, Livorsi, Saariaho ja Salonen) viimeaikaista musiikkia, sekä valikoima Ligetin etydejä.

 

Nykymusiikkiyhtye TampereRaw tarjosi konsertissaan varsinaisen huippukattauksen kiinnostavia sävellyksiä. Olli Virtaperkon saksofonikonsertto Multikolor tutkiskeli kiehtovasti baritonisaksofonin erikoistekniikoita ja näiden äänenvärejä Joonatan Rautiolan esittämänä. Lisäksi konsertin kohokohtia olivat Sampo Haapamäen energinen Connection jousikvartetille ja Veli Kujalan hyperaktiivinen DAI kamariorkesterille.

 

Sävellyskurssilla Veli Kujalan käytössä ollut neljäsosasävelaskelharmonikka oli kiinnostava mahdollisuus, jota kaltaiseni nykymusiikki-intoilijan lisäksi oli hyödyntänyt oululainen Sakari Raappana. Jäämmekin innostuneena odottamaan, edistyykö tuon instrumentin kehitys tulevaisuudessa edelleen: Onko ensi vuoden festivaalilla käytössä kenties jo kahdeksasosasävelaskelharmonikka? Vai seuraako kehityksessä tulevaisuudessa vastaliike; palataanko takaisin tavalliseen puolisävelaskelharmonikkaan, tai otetaanko käyttöön jopa yksinkertaistettu kokosävelharmonikka?

Janne Kivistö Oulussa

 

earconditioned

onko uusi musiikki koskaan ollut näin korvastoitua?

 

Yhdistyksemme blogissa kirjoituksia nykymusiikista ja sen ympäriltä.

Kaksitoista huomiota modernin paikantumattomuudesta

Niilo Tarnanen

 

1)

 

Modernista on puhuttu ainakin puoli vuosituhatta

Väitetään projektiksi

Minä olen tehnyt projektitöitä puolet elämästäni

En tartu loputtomaan

 

2)

 

Schönberg tavoitteli kahdentoista sävelen tasa-arvoa. Eipä siinä, tasa-arvoon uskon minäkin. Olen sitä paitsi radikaali traditionalisti, kuten hänkin aikanaan.

 

Mutta ensiksi: kaksitoista ei ole kaikki. Toiseksi: Ala-asteen seinällä oli julisteita, joissa sanottiin: ”Kaikki erilaisia, kaikki samanarvoisia.”

 

3)

 

Tämä kirjoitus on jatkoa aiemmalle blogipostaukselleni, Klassisen säveltäjän kritiikille. Tämä kirjoitus on jatkoa valistuksen käynnistämille kehityskuluille, hämärässä haaroville poluille, joita ei kannata ennalta päättää kulkea loppuun saakka. Tämä kirjoitus on jatkoa alkuräjähdykselle ja siitä seuranneelle hiukkasten värähtelylle.

 

Tämän kirjoituksen viitekehys on länsimaisen valkoisen joutilaan luokan harjoittama hengenviljely. Jos havaitset ristiriidan, riemuitse – olet ja ajattelet.

 

Mikäli joku tulkitsee tämän kirjoituksen, joka käynnistää Korvat auki -yhdistyksen earconditioned-blogin syyskauden mainitun yhdistyksen 40-vuotisjuhlakaudella, hyökkäyksenä yhdistyksen perustajia kohtaan, kehotan häntä tutkimaan paremmin historiaa ja nykyhetkeä.

 

4)

 

Sarjallisuus, tuo natsien ja nunnien varjossa idätetty, vapaan maailman dollareilla lannoitettu isoisiemme villitys, uskoi totaaliseen kontrolliin – mahdottomaan.

 

Vuonna nolla atomipommin jälkeen haluttiin tuhota kaikki havaittavat kytkökset aiempaan. Kuori vaihdettiin tunnontarkasti, sisus unohdettin 30-luvulle.

 

Niin inhimillistä, niin ironista.

 

5)

 

Tunteiden esittämistä musiikin tehtävänä hylättäväksi vaatinut Hanslick huomauttaa noin puolen vuosisadan viiveellä:

On vaikea ymmärtää, miten tästä voidaan johtaa “musiikin absoluuttisen tunteettomuuden vaatimus”.

 

Väitän, että hänet otettiin 1900-luvulla väärällä tavalla vakavasti aivan niin kuin Marx tai Darwin. (Heininen, lisäisin, mutta jätän lisäämättä jälkiviisauden pelossa.)

 

Iskulauseita huudeltiin kyllä suureen ääneen, mutta mikäli olisi sankoin joukoin vaivauduttu alkuperäislähteille ja haluttu ymmärtää, olisivat pahimmat mölyt epäilemättä pysyneet mahassa.

 

Objektiivisuuden, neutraaliuden, absoluuttisuuden illuusio – tapa pestä kädet ja omatunto.

 

6)

 

1900-luku säilytti edeltäjänsä asenteista suuruuden ihailun ja heitti hiiteen tuntevan yksilön arvon.

 

Yksilöstä tuli ratas koneistossa, molekyyli aineenvaihdunnassa, konttorirotta kustannusosakeyhtiössä, kioskinpitäjä kauppakeskuksessa, järjestyksenvalvoja musiikkitalossa, muovihippu valtameren silmässä. Vapaa-ajalla jokainen miljoonakala omassa lasipurkissaan sai, lohdutukseksi, elää omaa elämäänsä ja valita juuri hänelle sopivan vaihtoehdon miljoonasta massaviihteen variantista.

 

Kun voitiin saada parasta kaikille, mikään ei ollut liikaa. Parasta musiikkia vietäväksi joka niemeen notkoon ja saarelmaan oli tietenkin Sinfonie der Tausend. Vielä muutama suuri kilpailukykyharppaus, niin avot, saadaan edustusmersu joka paperimiehelle totta kai. Ja seuraava ooppera tilataan veronkiertäjien kunniaksi – ah, niin nerokasta!

 

2000-luku alkaa olla iässä, jossa sen on syytä itsenäistyä vanhemmistaan.

 

7)

 

Vasta, kun traditio tunnetaan ja myönnetään, kun se hyväksytään eläväksi lähtökohdaksi, josta käsin toimitaan, sitä voidaan muuttaa.

 

Ei ole systeemiä, on vain ihmisiä.

 

8)

 

Postmoderni on modernia, joka on vain kääntynyt dogmaattisen todellisuuspakoakselinsa ympäri, ei nyt täyskäännöstä, mutta kuitenkin.

Siinä missä modernin taide julistaa riippumattomuuttaan mistään reaalimaailman reunaehdoista, postmodernin taide antaa ymmärtää kaiken samantekeväksi.

Viimeisenä villinä yönä ennen ihmiskunnan itsemurhaiskua ne vääntävät kättä siitä, kummalla on paremmat perustelut jatkaa, viis Toisesta.

 

9)

 

Kenties 1900-lukuun kiteytyi jonkinlaista historian päättymisen tai kulminoitumisen huumaa, joka sai aikalaiset käpertymään omaan nykyaikaansa ja kuvittelemaan, että siinä kaikkine teknologisoitumisineen olisi jotain, minkä vuoksi juuri se aika olisi nimettävä moderniksi yli muiden aikojen modernien. 2010-luvun perspektiivistä moinen näyttäytyy kuitenkin yhtä pähkähullulta kuin se, että monessa kielessä omaa ”kansaa” kuvaava sana on alun perin tarkoittanut ihmistä, jääkööt muut muukalaisiksi, toisiksi, ei-ihmisiksi.

 

10)

 

Kun kuulen sanan avantgarde, vapautan käsijarrun ja luisun suosiolla taakse, syvemmälle suojaan.

 

Ei ole kärkijoukkoa ilman suunnattua rintamaa. Millä saatteella ja millä valtuuksilla tämä tiedustelupartio toimittaa tehtäväänsä?

 

Se, joka kutsuu marssimaan kohti vääjäämätöntä voittoa, ei ymmärrä kehityksen kaoottista ja hapuilevaa luonnetta. Evoluutiolla ei ole suuntaa, kulttuurissakaan.

 

Joka todella pitää korvansa auki, menettää syynsä ylläpitää vihollisuuksia.

 

11)

 

Kuulin, että apurahahakemukseen ei kannata kirjoittaa tekevänsä ”kokeellista” musiikkia. Tätä en ymmärrä. Jos oikea uoma on löytynyt, luulisi mammonan virtaavan hakemuksettakin.

Luostarin pimeällä pihalla sentään käsitettiin, että maallisen harmonian tutkimus ei ole taivaallista helpompi tehtävä.

Kohti eksploraatiota, ei innovaatiota!

 

12)

 

Moderni tarkoittaa nykyaikaista

Ei kai ajankohta määrää ideologiaa

Miksi minun nykyisyyteni, miksei Debussyn?

Miksi Messiaenin, miksei Madonnan?

 

Boulez on kuollut. Rautavaara on kuollut. Kauan eläköön 1900-luku!

 

 

 

Niilo TARNANEN

säveltäjä, Korvat auki puheenjohtaja

 

earconditioned

onko uusi musiikki koskaan ollut näin korvastoitua?

 

Yhdistyksemme blogissa kirjoituksia nykymusiikista ja sen ympäriltä.

Johnny & 128 –konsertit Helsingissä 25.-28.8.

Ossi Hiltunen

 

Fagotisti ja säveltäjä Johnny Reinhard saapui Helsinkiin konsertoimaan yhdessä viulisti Dan Auerbachin kanssa elokuun lopussa. He ovat molemmat erikoistuneet mikrotonaaliseen musiikkiin ja Reinhard tunnetaan erityisesti kehittämästään viritysjärjestelmästä, joka käsittää 128 säveltä oktaavin sisällä. Tätä viritysjärjestelmää myös suurin osa konserttien kappaleista noudatti.

Konserteissa kuul

tiin Reinhardin ja Auerbachin lisäksi myös Korvat Auki Ensemblea.

 

Ensimmäinen konsertti pidettiin perjantaina 25.8 Vapaan Taiteen Tilassa. Konsertti alkoi improvisaatiolla, jossa erityisen kiinnostavaa oli seurata soittajien tilankäyttöä ja kommunikaatiota keskenään. He kommentoivat, vastailivat ja yltyivät välillä jopa vuoropuhelumaisiin jaksoihin. Välillä tuntui siltä, kuin he olisivat kilpailleet siitä, kummalla on enemmän sanottavaa.

 

Juhani Vesikkalan kappale Avalokiteshvara oli kyllä todellinen virtuoottinen taidonnäyte Reinhardilta; pitkiä, tummanpuhuvia ja mietteliäitä multifonisointeja. Paikoittain kappale yltyi jopa ”virtuoottiseksi räpeltämiseksi”. Tämä siis todellakin hyvässä mielessä sanottuna. Tästä kappaleesta löytyi energistä menoa ja meininkiä. Samanlaisia ajatuksia heräsi Anton Rovnerin kappaleesta Dawn on the Horizon, vaikkakin musiikillisesti kappaleet erosivat toisistaan paljonkin.

Reinhardin oma sävellys Zanzibar toi mieleeni Afrikan sademetsät, luonnon ja eläimet. Jotkin teatraaliset eleet kappaleen aikana jopa huvittivat yleisöä, ja saivat muutamat pienet hymähdykset sieltä täältä. Tämäkin kappale oli energinen ja virkistävän mukaansatempaava!

 

Konsertin lopuksi esitetyssä improvisaatiossa oli mielestäni mielenkiintoinen aspekti se, miten konserttitilaa oli käytetty hyväksi. Osa soittajista oli piilossa ja osa näkyvissä, jolloin aistihavainnoista tulee mielenkiintoisempia, kun kaikki ”äänilähteet” eivät olekaan katsojalle nähtävissä. Tämä asettelu toimi hyvin Vapaan Taiteen Tilassa.

 

Toinen konsertti oli lauantaina 26.8. Arkadia Bookshopissa. Konsertin aluksi ja lopuksi kuulimme tälläkin kertaa improvisaatiota. Kappaleista parhaiten jäivät mieleeni Johnny Reinhardin Dune ja Anton Rovnerin Nocturne. Kappaleet toimivat hyvin vastakohtina toisilleen. Johnny Reinhardin kappale sisälsi paljon sointimaailmaltaan räväkkää energisyyttä ja menoa, kun taas Anton Rovnerin kappale oli melankolinen, sisäänpäin kääntyvä ja mietiskelevä. Kuulimme myös

musiikkia 95 vuoden takaa, kun Dan Auerbach soitti Alois Haban kappaleen Hudba.

 

Kolmas ja viimeinen konsertti kuultiin maanantaina 28.8 Hietsun Paviljongissa. Konsertin aloitti 128-laajennettu versio Juhani Nuorvalan ambient-klassikosta Toivo. Koko kappaleen ajan vallitsi meditatiivinen tunnelma ja kokonaisvaltaisen aistikokemuksen kannalta Hietaniemen rannan maisematkaan eivät olleet yhtään hassummat Nuorvalan kappaleen kuuntelemiseen.

 

Johnny Reinhardin kappale Vibra yllätti minut positiivisesti. Jazzia muistuttava jakso keskellä kappaletta ja Johnnyn itse kirjoittamat runot lausuttuina kappaleen aikana, ensiksi englanniksi ja sitten vielä suomeksi. Tämä idea toimi hyvin ja niin myös kappale kokonaisuutena. Konsertissa kuultin myös vielä improvisaatiota, Svjetlana Bukvichin Hard rain, Johnny ja Peter Thoegersenin Summer in Helsinki, johon konsertti päättyi. Thoegersenin kappale oli täynnä mieletöntä virtuoottisuutta ja energiapurkauksia.

 

Päällimmäisenä konserteista jäivät mieleeni konserttitilan käyttö, varsinkin Vapaan Taiteen Tilassa, teatraalisuus, soittajien välinen vuorovaikutus ja tottakai mikrotonaalisuus. Nuorena säveltäjänalkuna konserttitilan käyttö, teatraalisuus ja yläsävelsarjojen käyttö neljäsosasävelasteikon rinnalla tuovat minulle varmasti uusia näkökulmia ja ajateltavaa säveltämiseen jatkossa.

 

Minulle tämä kolmen konsertin sarja oli inspiroiva ja ilahduttava kokemus!

 

Ossi HILTUNEN

Nuori säveltäjä, vuoden 2017 abiturientti

 

earconditioned

onko uusi musiikki koskaan ollut näin korvastoitua?

 

Yhdistyksemme blogissa kirjoituksia nykymusiikista ja sen ympäriltä.

Pyramidinpurkutalkoot

Länsimaisessa taidemusiikkikulttuurissa* vallitsee vahva hierarkian tuntu. Täällä Suomessa vakavasti otettavan muusikon taival alkaa pääsykokeista, joihin tyypillisesti päätyy lapsia hyvin kapealta sektorilta (lue: taidemyönteisestä keskiluokasta). Musikaalisen potentiaalin ja tulevan työskentelykyvyn mittaamisen ollessa sula mahdottomuus, antaa vähäinenkin harjaantuneisuus reilun etumatkan muihin, jotka eivät vielä ymmärrä, että taa taa ti-ti taa. Itse opinnot on rakennettu portaiksi, joita pitkin voi astella ensimmäisestä perustasotutkinnosta aina tohtoriksi saakka. Alhaalta ylös, ykkösestä kolmoseen, D:stä A:han ja niin edespäin. Jos kapuat tiesi ylös, olet vihitty alalle ja saat osallistua. Parhaimmillaan systeemi on epämystifioiva ja reilun eksplikoitu: tee näin ja noin niin etenet, onnistut, menestyt. Huonoimmillaan systeemi on poissulkeva ja katastrofaalisen epäonnistunut kartoittamaan pienen maamme musiikillista kapasiteettia. On riipivän todennäköistä, että Suomen taideaarteet puuhailevat jotain yksiksensä kenenkään kuulematta. Tai kaatavat kahvia niille, jotka turhantärkeinä tallaavat heille ennaltamäärättyä polkua.

Nyrkkisääntö on, että ne joilla on jo, saavat myös lisää. Ja ne joilla ei ole, eivät ole ansainneet sitä vähääkään. Tämä tiedostettu tai tiedostamaton kumuloituminen on taidemaailman hierarkioiden rakentelun sydän ja samalla alamme catch-22: pääset mukaan, jos olet jo mukana. Alkusysäys voi olla vaikka kuinka triviaali — satunnainen puhelu, myötämielinen tuttu lautakunnassa — mutta pyörän pyöriessä liike tunnistetaan vain menestykseksi. Katso, sain apurahan, pääsin johtamaan tätä orkesteria! Olen siis jotain! Selkeitä saavutuksia on mahdoton kieltää, eikä niitä edeltävää aikaa ja taustalla vaikuttaneita tekijöitä kannata liittää narraatioon. Varsinkin kun sieltä voi löytyä kaikenlaista ikävää, hämäriä setäkerhoja, miesoletettujen suosimista, sosiaalisia kytköksiä ja täysin ansaitsemattomia etuoikeuksia.

Tällaisen suuntaavan käyttäytymisen pohja on biologiassa, melkeinpä parvi- ja laumaälyä muistuttavissa mekanismeissa. Ja jos haluamme synnyttää noista mekanismeista jotain kaunista — yhteisöllisyyttä, yhdessä liikkumista ja yhteisen todellisuuden jakamista — on valtarakenteisiin ja erityisesti Suomessa niin usein rakentuvaan harvainvaltaan puututtava. Olen ilokseni saanut huomata, että oman sukupolveni nykymusiikkipiireissä niihin puututaankin, suurella kiireen tunnulla ja empatialla. Omia etuoikeuksia halutaan tunnistaa ja mikä tärkeintä, niistä ollaan valmiita luopumaan rikkaamman ja monipuolisemman musiikkikulttuurin toivossa. Tässä kysymyksessä kuljemme yhtenä rintamana muiden pohjoismaiden kanssa. Mutta tähän sisältyy myös pieni paradoksi: purkamalla länsimaiden hierarkioita toteutamme länsimaisia arvoja, yhdenvertaisuutta ja demokratiaa. Ja toteutamme myös suomalaisuuden kaunista laitaa, jossa epäsukupuolittuneita pronomineja käyttäen pyritään kohtaamaan ihmiset sellaisenaan, ei niinkään statukseen katsoen.

Omien etuoikeuksien tunnistaminen ja kohtaaminen on kivuliasta ja voi aiheuttaa empaattisissa ihmisissä eksistentiaalisia kriisejä ja moraalista hätää. Tuo hätä taipuu kuitenkin helposti positiiviseksi uteliaisuudeksi: että mitä näistä pyramidinpurkutalkoista syntyykään, mitä muita rakennelmia voimmekaan vielä nähdä. Kukakohan istuu vierelleni kun nostan jalkani penkiltä ja lasken ne maahan. Oma paremmuus kapeassa maailmassa vaihtuu tasavertaisuudeksi laajemmalla kentällä. Kentällä, jossa keskenään ristiriitaisetkin elementit ruokkivat toisiaan.

Kysymykset laadusta, tyylistä ja taidemusiikin* arvoista ovat saaneet ja tulevat vielä saamaan ansaitsemaansa pyöritystä. Se on syntynyt jatkuvan ulkopuolisen kritiikin lisäksi skenen sisäisestä turhautumisesta genrehygienian ja puritanistisen hierarkian aiheuttamaan näivettymiseen. Vähän raitista ilmaa ja aikalaiskulttuuria tännekin, kiitos!

Edellisten polvien modus operandi on edelleen totisinta totta joillekin alalla vaikuttaville. Että on olemassa tietyt askelmat, joita seuraamalla kuljet kohti merkittävien taitelijoiden seuraa: valmistu tästä koulusta, ota oppisi tuolta henkilöltä, tee yhteistyötä näiden nimien kanssa, vältä assosioitumista tiettyihin genreihin, aatteisiin tai estetiikkaan, näyttäydy tuossa tapahtumassa, hanki tällaista näkyvyyttä mutta älä tuollaista. Ja pukeudu ihmeessä mustaan. Vastakkaiset, paremmuusjärjestyksiä rakentavat talkoot ovat siis edelleen olemassa, juuri niin kauan kuin tulee seuraava polvi niitä jatkamaan. Itse haluan lähinnä itkeä tai nauraa niiden edessä, mutten koskaan nyökytellä hyväksyvästi. Hierarkkisuus on ennen kaikkea perspektiivi ja tahtotila, ei suinkaan mikään luonnonlaki.

Jos on aikansa tuijotellut kaksiulotteisia mallinnuksia maailmasta, voi erehtyä luulemaan, että pohjoinen on “ylhäällä” ja etelä “alhaalla”. Tosiasiassa olemme kaikki kuperalla ja repaleisella pinnalla, jossa ainut “ylös” on taivas, jota egomme mykkinä hetkinä tuijotamme ja ainut “alas” on maa, johon melko pian kaikki maadumme.

– – – –

* – ‘Taidemusiikki’ (aivan kuten ‘klassinen musiikki’) on ikävä termi, syystäkin kritisoitu. Sillä on kuitenkin historiallinen konnotaatio, jota haluan tässä yhteydessä hyödyntää.

 


Mikael RECHARDT
kitaristi
Korvat auki ry:n hallituksen jäsen