Pohdintoja Viitasaarelta Mark Applebaumin improvisaatiokurssilta

Pohdintoja Viitasaarelta Mark Applebaumin improvisaatiokurssilta

 

Osallistuin heinäkuun alussa Viitasaarella järjestetyn Musiikin aika -festivaalin improvisaatiokurssille, jonka piti yhdysvaltalainen säveltäjä, Stanfordin yliopiston sävellyksen professori Mark Applebaum. Tiistaina alkaneelle ja sunnuntai-illan loppukonserttiin huipentuneelle kurssille osallistui yhteensä 15 oppilasta Suomesta, Australiasta, Yhdysvalloista, Espanjasta, Tanskasta, Saksasta, Britanniasta ja Serbiasta.

Kurssi koostui improvisaatioharjoitteista, keskusteluista ja seminaareista. Erilaisia improvisaatioharjoitteita tehtiin niin koko ensemblella kuin myös soolona, duoina, trioina ja kvintetteinä. Vapaan improvisaation lisäksi kurssilla tutustuttiin myös John Zornin Cobra- ja Fred Frithin Screen-improvisaatiosävellysten hyödyntämiin ryhmäimprovisaation ohjaamisen ja rajaamisen taktiikoihin.

Kurssilla kehitettiin myös erilaisia performansseja, sekä tutustuttiin graafiseen notaatioon Mark Applebaumin kappaleissa Wristwatch: Control Freak, Wristwatch: Rabbit Hole ja Metaphysics of Notation. Control Freakia ja Rabbit Holea varten Applebaum on valmistuttanut erityiset rannekellot, joiden kuvioituja kellotauluja voidaan tulkita notaationa. Metaphysics of Notation on Applebaumin alunperin n. 22 metriä pitkälle paperille käsin piirtämä graafinen partituuri. Teoksen esittäjälle ei anneta minkäänlaisia ohjeita, kuinka teoksen monenlaisia kiemuroita, kuvioita, viivoja ja symboleita tulisi tulkita, vaan notaatio on avoin hyvin monenlaisille esityksille.

Kiinnostavimmat kurssin kokeiluista valittiin esitettäviksi loppukonsertissa. Applebaumin kappale 5:3 kahdeksalle crackleboxin soittajalle ja kahdelle nopanheittäjälle loi oudon rituaalin, jota säesti metsästä kerättyjä kiviä soittava ryhmä, tulkiten kivillä Applebaumin rannekellonotaatiota. Ryhmämme jakaantui kolmeen kvintettiin, joilla esitimme lyhyet improvisaatiot. Oman kvintettimme esitykseen kuului soittimien vaihtaminen esityksen puolessavälissä, joten ensimmäistä kertaa ikinä esiinnyin myös “sellistinä”. Lisäksi mukana oli muun muassa kolme saman rannekellonotaation pohjalta luotua, mutta täysin erilaista performanssia. Ensimmäisessä performanssissa tarkat käsieleet oli koordinoitu rannekellojen sekuntiviisarien liikkeeseen, toisessa performanssissa esiintyjät mönkivät lavalla kasassa päällekkäin taistellessaan kelloista ja kolmas performanssi oli surrealistinen juoksukilpailu aikaa vastaan.

Improvisaatiokurssin osallistujat palauttivat esityksen jälkeen läheiseltä pururadalta löydetyt juoksukilpailuperformanssin lavasteina käytetyt kyltit.

 

Kurssiin sisältyi oman improvisaatio-osuutemme lisäksi yhteinen “Art and Autonomy” -teemainen seminaari, jossa yhtenä puhujana Applebaum piti esitelmän taiteen autonomiasta omaa säveltäjyyttään reflektoiden.

Esitelmässään Applebaumin ensin kartoitti kahdenlaista autonomiaa, jota taiteella voi olla. Kulttuurillisesti täysin autonominen taide ei ole riippuvainen sitä edeltävän taiteen olemassa olevista käytännöistä. Kulttuurillisesti autonominen taiteilija toimii yhden ihmisen kulttuurissa, jossa hänen taiteellaan ei ole täysin samankaltaisia vertailukohtia. Resurssillisesti täysin autonominen taide taas ei ole riippuvaista esimerkiksi perinteisistä orkestereista, soittimista, instituutioista tai rahoituksesta. Resurssillisesti autonominen taiteilija hyödyntää käytössään olevia soittimia, välineitä ja yhteisöjä tee-se-itse-henkisesti.

Applebaum ajattelee, että  hänen sävellystyössään on kahtiajako kokeilevaan (experimentation) ja kuluttavaan (consumption) taiteeseen. Kokeilevassa taiteessa hän luo autonomisesti sellaista, mitä ennen ei ole tehty, ja jota muuten ei tehtäisi. Siis täyttää jonkin taiteellisen mahdollisuuden, jota kukaan muu ei ole vielä huomannut. Kuluttavassa taiteessa hän sen sijaan luo ei-autonomisesti, jotain sellaista musiikkia, jollaista on jo ennestään olemassa ja jollaista muutenkin tehtäisiin.

Kurssi oli monella tavalla hyvin antoisa. Hienoa oli tietysti kansainvälisten kollegoiden tapaaminen ja festivaalin kiinnostavaan konserttiohjelmaan tutustuminen, mutta näiden lisäksi sain Mark Applebaumin opetuksesta työkaluja niin käytännön improvisointiin kuin kiinnostavia ajatuksia taiteen tekemisestä ja tulkitsemisesta ylipäätään.

Tehdessämme monenlaisia improvisaatioharjoituksia ja performansseja, kävimme niitä ryhmässä läpi kunkin harjoitteen jälkeen keskustellen. Yhteinen analyysi avasi monessa kohtaa mieltä tutkailemaan eri esitysten ja improvisaatioiden toimivuutta ja onnistuneisuutta eri näkökulmista. Yksi Applebaumin esitelmässään sivuama kysymys oli, miten arvioida kulttuurillisesti autonomista taidetta, jolla ei ole selkeitä vakiintuneita “sääntöjä” tai vertailukohtia. Omien välillä tavanomaisempien ja välillä kokeilullisempien esitystemme analysoiminen tarjosi tähän monia vaihtoehtoja.

Applebaumin näkemykset taiteen autonomiasta sekä kahtiajaosta kokeilevaan ja kuluttavaan, tuntuivat monille puhuttelevalta varmasti sen ansiosta, ettei hän “tuputtanut” näkemyksiään, vaan lähinnä kuvasi omaa taiteilijuuttaan. Tämä kiinnostava näkökulma toimii hyvänä peilauspintana ja säveltäjäkuvaa laajentavana vertauskohtana, jonka ohjaamana taiteilija voi asettaa vaikkapa seuraavanlaisia kysymyksiä, joihin sinänsä yhtä oikeaa vastausta ei ole:

Haluanko tehdä taidetta, joka jalostaa (tai “kuluttaa”) jo olemassa olevia aineksia vai haluanko kokeilla jotain täysin uutta?

Voiko taidettani arvioida vertaamalla sitä olemassa olevaan taiteeseen, vai pitäisikö minun itse keksiä miten sitä voi arvioida?

Onko minulle olennaista tehdä taidetta perinteisesti korkeasti arvostetuissa muodoissa (esimerkiksi sävellykset sinfoniaorkesterille) vai onko minulle olennaista kokeilla vähemmän käytettyjä tai uudenlaisia keinoja toteuttaa taidetta (esimerkiksi sävellykset tee-se-itse-soittimille tai -yhtyeille)?


 

Lisää Applebaumin ajattelusta voi lukea hänen kotisivuillaan julkaistussa esteettisessä kannanotossa:

http://web.stanford.edu/~applemk/statements-aesthetic-dichotomy.html

 

 

 

Janne KIVISTÖ

Kirjoittaja on musiikinteorian opiskelija ja säveltäjä-muusikko, ja ollut Korvat Auki toiminnassa aktiivisena 2016 lähtien.


Mikael Rechardt

Pyramidinpurkutalkoot

Pyramidinpurkutalkoot

 

Länsimaisessa taidemusiikkikulttuurissa* vallitsee vahva hierarkian tuntu. Täällä Suomessa vakavasti otettavan muusikon taival alkaa pääsykokeista, joihin tyypillisesti päätyy lapsia hyvin kapealta sektorilta (lue: taidemyönteisestä keskiluokasta). Musikaalisen potentiaalin ja tulevan työskentelykyvyn mittaamisen ollessa sula mahdottomuus, antaa vähäinenkin harjaantuneisuus reilun etumatkan muihin, jotka eivät vielä ymmärrä, että taa taa ti-ti taa. Itse opinnot on rakennettu portaiksi, joita pitkin voi astella ensimmäisestä perustasotutkinnosta aina tohtoriksi saakka. Alhaalta ylös, ykkösestä kolmoseen, D:stä A:han ja niin edespäin. Jos kapuat tiesi ylös, olet vihitty alalle ja saat osallistua. Parhaimmillaan systeemi on epämystifioiva ja reilun eksplikoitu: tee näin ja noin niin etenet, onnistut, menestyt. Huonoimmillaan systeemi on poissulkeva ja katastrofaalisen epäonnistunut kartoittamaan pienen maamme musiikillista kapasiteettia. On riipivän todennäköistä, että Suomen taideaarteet puuhailevat jotain yksiksensä kenenkään kuulematta. Tai kaatavat kahvia niille, jotka turhantärkeinä tallaavat heille ennaltamäärättyä polkua.

Nyrkkisääntö on, että ne joilla on jo, saavat myös lisää. Ja ne joilla ei ole, eivät ole ansainneet sitä vähääkään. Tämä tiedostettu tai tiedostamaton kumuloituminen on taidemaailman hierarkioiden rakentelun sydän ja samalla alamme catch-22: pääset mukaan, jos olet jo mukana. Alkusysäys voi olla vaikka kuinka triviaali — satunnainen puhelu, myötämielinen tuttu lautakunnassa — mutta pyörän pyöriessä liike tunnistetaan vain menestykseksi. Katso, sain apurahan, pääsin johtamaan tätä orkesteria! Olen siis jotain! Selkeitä saavutuksia on mahdoton kieltää, eikä niitä edeltävää aikaa ja taustalla vaikuttaneita tekijöitä kannata liittää narraatioon. Varsinkin kun sieltä voi löytyä kaikenlaista ikävää, hämäriä setäkerhoja, miesoletettujen suosimista, sosiaalisia kytköksiä ja täysin ansaitsemattomia etuoikeuksia.

Tällaisen suuntaavan käyttäytymisen pohja on biologiassa, melkeinpä parvi- ja laumaälyä muistuttavissa mekanismeissa. Ja jos haluamme synnyttää noista mekanismeista jotain kaunista — yhteisöllisyyttä, yhdessä liikkumista ja yhteisen todellisuuden jakamista — on valtarakenteisiin ja erityisesti Suomessa niin usein rakentuvaan harvainvaltaan puututtava. Olen ilokseni saanut huomata, että oman sukupolveni nykymusiikkipiireissä niihin puututaankin, suurella kiireen tunnulla ja empatialla. Omia etuoikeuksia halutaan tunnistaa ja mikä tärkeintä, niistä ollaan valmiita luopumaan rikkaamman ja monipuolisemman musiikkikulttuurin toivossa. Tässä kysymyksessä kuljemme yhtenä rintamana muiden pohjoismaiden kanssa. Mutta tähän sisältyy myös pieni paradoksi: purkamalla länsimaiden hierarkioita toteutamme länsimaisia arvoja, yhdenvertaisuutta ja demokratiaa. Ja toteutamme myös suomalaisuuden kaunista laitaa, jossa epäsukupuolittuneita pronomineja käyttäen pyritään kohtaamaan ihmiset sellaisenaan, ei niinkään statukseen katsoen.

Omien etuoikeuksien tunnistaminen ja kohtaaminen on kivuliasta ja voi aiheuttaa empaattisissa ihmisissä eksistentiaalisia kriisejä ja moraalista hätää. Tuo hätä taipuu kuitenkin helposti positiiviseksi uteliaisuudeksi: että mitä näistä pyramidinpurkutalkoista syntyykään, mitä muita rakennelmia voimmekaan vielä nähdä. Kukakohan istuu vierelleni kun nostan jalkani penkiltä ja lasken ne maahan. Oma paremmuus kapeassa maailmassa vaihtuu tasavertaisuudeksi laajemmalla kentällä. Kentällä, jossa keskenään ristiriitaisetkin elementit ruokkivat toisiaan.

Kysymykset laadusta, tyylistä ja taidemusiikin* arvoista ovat saaneet ja tulevat vielä saamaan ansaitsemaansa pyöritystä. Se on syntynyt jatkuvan ulkopuolisen kritiikin lisäksi skenen sisäisestä turhautumisesta genrehygienian ja puritanistisen hierarkian aiheuttamaan näivettymiseen. Vähän raitista ilmaa ja aikalaiskulttuuria tännekin, kiitos!

Edellisten polvien modus operandi on edelleen totisinta totta joillekin alalla vaikuttaville. Että on olemassa tietyt askelmat, joita seuraamalla kuljet kohti merkittävien taitelijoiden seuraa: valmistu tästä koulusta, ota oppisi tuolta henkilöltä, tee yhteistyötä näiden nimien kanssa, vältä assosioitumista tiettyihin genreihin, aatteisiin tai estetiikkaan, näyttäydy tuossa tapahtumassa, hanki tällaista näkyvyyttä mutta älä tuollaista. Ja pukeudu ihmeessä mustaan. Vastakkaiset, paremmuusjärjestyksiä rakentavat talkoot ovat siis edelleen olemassa, juuri niin kauan kuin tulee seuraava polvi niitä jatkamaan. Itse haluan lähinnä itkeä tai nauraa niiden edessä, mutten koskaan nyökytellä hyväksyvästi. Hierarkkisuus on ennen kaikkea perspektiivi ja tahtotila, ei suinkaan mikään luonnonlaki.

Jos on aikansa tuijotellut kaksiulotteisia mallinnuksia maailmasta, voi erehtyä luulemaan, että pohjoinen on “ylhäällä” ja etelä “alhaalla”. Tosiasiassa olemme kaikki kuperalla ja repaleisella pinnalla, jossa ainut “ylös” on taivas, jota egomme mykkinä hetkinä tuijotamme ja ainut “alas” on maa, johon melko pian kaikki maadumme.

– – – –

* – ‘Taidemusiikki’ (aivan kuten ‘klassinen musiikki’) on ikävä termi, syystäkin kritisoitu. Sillä on kuitenkin historiallinen konnotaatio, jota haluan tässä yhteydessä hyödyntää.

 

 

Mikael RECHARDT
kitaristi,
Korvat auki hallituksen jäsen


Niilo Tarnanen

Klassisen säveltäjän kritiikki

Klassisen säveltäjän kritiikki

 

Toisinaan kuulen jonkun kollegan viittaavan itseensä ”modernin klassisen musiikin” säveltäjänä. Käsiteanalyyttinen tutkani vinkuu punaisena: wow, wow, wow, aikalisä!

Onko kaksi noin viittausavaruudeltaan laajaa ja epämääräistä sanaa – moderni ja klassinen – yhdistetty muitta mutkitta, vai tarkkaan harkiten? Tavanomaista keskustelua ei useimmiten ole mielekästä keskeyttää terminologisella nillityksellä, joten suotakoon sille hetki näin blogimerkinnän muodossa.

Ohitan suosiolla tällä erää ”modernin”, siis kirjaimellisesti ”nykyaikaisen”. Sen ongelmista joskus toiste. Mutta mitä nuori säveltäjä tulee tarkoittaneeksi, tahallaan tai vahingossa, viitatessaan itseensä ”klassisena” säveltäjänä (vaikka sitten modernina sellaisena)?

Kysymystä voi lähestyä suopeasti. Kenties hän vain viittaa musiikkinsa genreen, siis siihen, että se ei ole poppia, kansanmusiikkia tai jazziakaan, vaan sitä, ”mitä kriitikot taidemusiikilla tarkoittavat”, kuten eräs genrerajoihin joustavasti suhtautuva saksofonisti hiljattain facebookissa mielestäni osuvasti lohkaisi. Tämä ei kuitenkaan poista ongelmaa.

Jos klassinen musiikki on ”genre”, mikä sen määrittää? Kysymys saanee kirjoituksen edetessä vähintäänkin alustavia epäsuoria osittaisvastauksia. Huomautettakoon ennen etenemistä, että suhtaudun genreajatteluun tympeähkösti. Yhtäältä aikamme musiikkia (laajassa merkityksessä) leimaa genrejen alagenreytyminen suorastaan loputtomiin saakka. Toisaalta nämä alati erikoistuneemmat alagenret lainaavat, jopa omivat toisiltaan varsin häikäilemättömästi, mikä johtaa paitsi lukuisiin riemastuttaviin lopputuloksiin, myös koko genreajattelun mielekkyyden hämärtymiseen.

Minä satun olemaan perustaso ykkösestä musiikin maisteriksi asti klassisen koulutuspolun läpi käynyt ja klassista perintöäni edelleen opetustyössä jakava säveltäjä-muusikko. Kuitenkin kollegoihini myös Korvat auki ry:n piirissä kuuluu niitä, joiden koulutustausta tai tie musiikin pariin on toisenlainen. Silti pidän heitä ehdottomasti kollegoinani, ja useissa tapauksissa protestoisin, mikäli heidät luokiteltaisiin eri genreen kuin minut vain koulutustaustansa tähden. Mikäli taas musiikkiamme havainnoitaisiin empiirisesti, sen paremmin minun kuin heidänkään koko tuotantonsa tuskin mahtuisi yhden big datan avulla määritellyn genren sisään, ellei sitten genreillä käsitettäisi jotain niin yleistä, että niiden kuvausvoima ohentuisi olemattomiin. Ja juuri näin on käynyt – väitän – ”klassiselle musiikille” kaatoluokkana.

Vertailemalla sanakirjamääritelmiä voidaan havaita sanan klassinen viittaavan noin kolmeen suuntaan. Näistä antiikin Kreikan ja Rooman kulttuuriperintö on ongelmamme kannalta kenties vähiten merkittävä. Länsimaisen taidemusiikin ”klassinen” kausi sijoittuu selvästi lähemmäs omaa aikaamme; antiikin esikuva toki häilyi taustalla eräänä itsemäärittelyn juonteena etenkin renessanssista valistusaikaan.

Klassisen toinen, toki edeltävän kanssa usein korreloiva merkitys on ”perinteinen, vakiintunut”. Usein tämä yhdistyy kolmanteen merkitykseen ”erinomainen, klassikko,” siis oikeastaan ”muita merkityksellisemmäksi luokiteltu” eli kanonisoitu. Nämä johtavat jo lähemmäs käsitekuumotuksen polttopistettä.

Se, mitä klassisella musiikilla kliseisimmin ymmärretään, on toki muita merkityksellisemmäksi luokiteltu valikoima erinomaisia klassikoita, joilla täten on vakiintunut asema kultuurissamme ja joiden uskollinen uudelleen esittäminen on perinne. Mutta jos nuori säveltäjä määrittelee näin kääntein oman tekemisensä, käyttäytyy hän joko ironisesti, narsistisesti tai tietämättömästi. Vanhojen, yhä elävien säveltäjien kohdalla määritelmä ei toisinaan ole täysin mahdoton, mutta onko siitä kuitenkaan genremääritelmäksi?

Havahduttavaa on, että muiden vakiintuneiden [sic] taiteiden piirissä klassinen baletti rinnastuu lähimmin klassiseen musiikkiin siinä, miten ja miksi klassinen on valittu itsemäärittimeksi. Nuorella iällä aloitettava pitkä ja kurinalainen, toisinaan militaristisiin mittoihin asti teknispainotteinen, kilpailullinen ja suorituskeskeinen koulutus luonnehtii molempia ja erottaa nämä niistä taiteista, kuten maalaustaiteesta tai runoudesta, joissa klassinen ymmärretään toisin.

Vaikkapa ranskan tai italian kielessä klassinen paljastaa suomea ja jossain määrin englantiakin suoremmin vielä yhden piirteen itsessään: luokka-asetelman. Ja mitä onkaan se, mitä tyypillisimmin klassisella musiikilla tarkoitetaan, ellei sitä, mikä ulkonaisesti assosioituu määrittelyajankohtanaan 1700-1800-luvun taitteessa ylempien yhteiskuntaluokkien kiinnostuksen kohteina olleisiin musiikinlajeihin (kenties tietyin tarkentavin ulos- ja sisäänrajauksin)?

Mikäli sen musiikin, ”mitä kriitikot taidemusiikilla tarkoittavat”, säveltäjä tietoisesti määrittelee itsensä klassiseksi, hän tulee ilmaisseeksi samalla jotain suhteestaan musiikkiin osana ympäröivää kulttuuria ja yhteiskuntaa. Kun vielä huomataan, että kaikki sen, ”mitä kriitikot taidemusiikilla tarkoittavat”, säveltäjät eivät sävellä sellaista musiikkia, joka huokuisi klassisuutta välttämättä miltään osin, ja toisaalta sekä soivan musiikin että kulttuuristen ideoiden tai asenteiden kannalta tarkasteltuna klassisen perintö jatkuu muuallakin kuin siinä, ”mitä kriitikot taidemusiikilla tarkoittavat”, käy klassinen yhä ongelmallisemmaksi itsemäärittimeksi.

(Toivottavasti lukijalle on tässä vaiheessa käynyt rivien välistä ilmi, mitä minä, toisin kuin ”kriitikot”, en tarkoita taidemusiikilla. Samoin tähdennettäköön, että en pidä taidemusiikkiamuuta musiikkia tärkeämpänä, parempana tai korkeampana kulttuurin muotona, ainoastaan yhtenä useista musiikinharjoittamisen ilmentymistä, joista jokaisella on omintakeiset mutta toisiaan poissulkemattomat motivaationsa, merkitysjärjestelmänsä ja arvonsa. En liioin rajaa tarkastelua länsimaiseen musiikkiin minkäänlaisin ylemmyyspyrkimyksin, vaan ainoastaan koska se on minulle tutuinta.)

Saanen esitellä lukijalle pikkutakkisäveltäjän ja hupparisäveltäjän. Hupparisäveltäjä pukeutuu huppariin silloinkin, kun hyppää lavalle ottamaan vastaan yleisön raikuvat aplodit RSO:n kantaesityksen jälkeen. Pikkutakkisäveltäjä pyöräilee töihin pikkutakki päällä. Sekä pikkutakkisäveltäjän että hupparisäveltäjän musiikin voidaan väittää olevan jossakin mielessä klassista – ja myös modernia, lisättäköön – mutta todennäköisesti eri tavoin.

Myönnettäköön, että ero heidän musiikissaan ei riittävän laajasti tarkasteltuna välttämättä ole suuren suuri. Jos soitamme satunnaiselle ohikulkijalle molempien musiikkia, he eivät välttämättä yhdistä kumpaakaan aikamme etevimmistä tekijöistä sen paremmin klassiseen tai moderniinkaan, vaan ovat hieman hämmentyneitä kuulemansa luokittelussa. Lyön kuitenkin tuopillisesta lämmintä alkoholitonta kotimaista lageria vetoa, että hupparisäveltäjän musiikki kuulostaa tilastollisesti useammin klassiselta, ja pikkutakkisäveltäjän puolestaan modernilta.

Mistä tämä eksyminen pukukoodin tarkasteluun? Ainakin siitä, että (sekä minun että ”kriitikon” tarkoittamassa merkityksessä) taidemusiikin säveltäjien keskuudessa esiintyy huomattavaa vaihtelua suhtautumisessa klassiseen musiikinharjoittamiseen kulttuurisena ilmiönä, eivätkä musiikinsisäisten ja -ulkoisten merkitsimien välillä välttämättä ole korrelaatiota.

Jatketaan ajatusleikkiä. Mitä ajattelisi 1870-luvun wieniläinen konserttikuulija, jos hänet kiidätettäisiin aikakoneella 2010-lukulaiseen konserttiin, jossa sattumalta olisi ohjelmassa sekä hupparisäveltäjän että pikkutakkisäveltäjän musiikkia, miksei myös piposäveltäjän ja kumpparit-ja-sukkikset-säveltäjän? Entä 1720-luvun napolilainen oopperanharrastaja? Tai 1400-lukulainen alankomaalainen kontrapunktinrakastaja?

En yritä tässä toimia tuomarina. Jos joku vilpittömästi on sitä mieltä, että hänen säveltäjäntyönsä määrittyy parhaiten suhteessa esimerkiksi eliitin mieltymyksiin, perinnäiseen sovinnaisuuteen, valistusfilosofiaan tai antiikin orjayhteiskuntaan, kutsukoon hän itseään klassisen musiikin säveltäjäksi. Minä valitsen samaistua toisin. Kuinka sitten, jätettäköön seuraavaan unettoman yön ratkaistavaksi.

Niilo Tarnanen (s. 1987) on säveltäjä-muusikko ja Korvat auki ry:n puheenjohtaja

niilotarnanen@wordpress.com



Helsinki memories

Helsinki memories

 

Last autumn, after more than a decade immersed in the Helsinki new music community, I left Finland to move to the UK, not without a certain degree of reluctance and regret. Now, one year later, with a bit of distance, looking back I am struck by how much the Finnish new music scene has changed over those years. It looks to me, that the scene that I have recently left, is in a better place than the scene that I arrived to more than a decade ago. And there is every indication that this happy condition will continue to grow and expand in the coming years.

I have been mulling over the question of where the differences lie: what has changed in those ten years? I can propose a number of factors that, in my opinion, have contributed to this improved outlook.

–       First of all, there is simply ‘more’. More artists, more composers, more concerts, more events, more exhibitions, more activity across the board. This can only be a good thing. And, for a city the modest size of Helsinki, the current level of activity is truly remarkable.

–       Of course, it is not just that the quantity has increased dramatically; there is also a great deal more breadth. There has been an explosion of diversity of style and genre, that has grown almost exponentially over this period: gallery-based sound art, acousmatic music, improvisation, live electronics, noise, minimalism, spectralism, and any of a number of post-modern or more contextual approaches, and every kind of hybrid you can imagine, all while retaining core strengths in some of the modernist traditions with which Finland previously made its name on the world stage. This remarkable range and breadth offers something of a contrast to an earlier time, when the focus was perhaps more on nurturing a more nascent community by stressing a cohesive musical outlook.

–       Part of this remarkable breadth is an explosion in the number and diversity of collaborations and cross-disciplinarity. This is nothing new, in that the Finnish scene has shown an enthusiasm for multidisciplinary work for many decades; however, I would argue that here again we have seen an enormous upswing in activity, projects, and performances. This is perhaps a natural upshot of the more general increase in overall musical activity, or perhaps a consequence of an increase in the number of platforms and opportunities for such collaborations to take place.

–       Another aspect of the greater diversity described above, is the degree of internationalism – both in the diversity of the community, and in outlook. To begin with, there are simply a great many more international artists, musicians, performers, composers, and students active in Helsinki than there once were; this appears to be as true for music, as it is for the other art forms. In my opinion, there are a number of positive results from this diversification of the community; for example it brings in a diversity of views, approaches and outlooks, stimulating and fomenting the community as a whole.

–       I also have the impression that Helsinki’s increasing internationalisation is not only a question of intake, but also of outflow. This is perhaps less a matter of quantity, and again more of a broadening: what was once limited to a few well-travelled routes of pilgrimage to for example Ircam or Germany, has now expanded to any number of international exchanges and collaborations all around the world. Whether this has resulted in a more international outlook, or is on the other hand the consequence of a more international outlook, is an interesting question.

–       Above I described a move away from an earlier focus on “nurturing a more nascent community by stressing a cohesive musical outlook”. I’d like to return to this, as I think it is a notable shift in the zeitgeist. I would argue that, ten years ago, there was still something of a sense of ‘living in the shadows of the greats’: new music in Finland had at one time exploded internationally with a very specific generation of composers (and conductors), offering a vision of what ‘Finnish music’ might be; later composers were perhaps somewhat burdened by the need to maintain, or to live up to, their legacy. My feeling is that this ‘long shadow’ has largely evaporated, leading to the sense of a more open invitation to follow a very different path, if one so desires.

–       This is closely linked to the idea of ‘Finnishness’ in music: I feel that there is now less stress on making ‘Finnish’ music, or on defining ‘Finnish’ music, or even on wondering what ‘Finnish’ music is or should be. I don’t think that this reflects a ‘de-Fennicizing’ of music in Finland, but rather a comfort and confidence in the Finnish musical environment: Finnish music is alive and well, and has been for long enough that we are now confident that the music we make is naturally ‘Finnish music’, without needing to labour the point.

One might be tempted to ask, where has this all come from? Who or what is responsible for these changes? Some of it of course is simply a natural evolution, or the trail left as Finnish new music wanders its own meandering path. In part, however, these changes are the fruits of long years – in some cases, decades – of the efforts and labours of artists, performers, and composers, but also very significantly of producers and organisers, who have worked hard to break down walls and barriers and to open up new opportunities. On the other hand, it is also possible that it is simply that the time has come. We have recently seen a generation come up that simply exhibits and embodies these changes quite naturally. Korvat Auki is, in fact, a prime example of both of the above: working for change and for new opportunities, but also reflecting, in its current generation, a very strong, broad, and diverse collection of musical and artistic visions and impulses.

I think, in other words, that Finnish new music is currently in very good hands indeed.

 

James ANDEAN (UK / CA)
composer and sound artist
formerly active at Ears Open,
now active at De Montfort University


Musiikkiteatteri, kokeell. (saks.)

Musiikkiteatteri, kokeell. (saks.)

 

Darmstadtin kesäkurssilla minulta pyydettiin paria graafista partituuria yliopistokirjastoon ja otsikossa mainittuun luokkaan itseni mielessäni sijoitin.

Jos kirjastoluokituksen sijaan esittelen itseni esimerkiksi illanistujaisissa, kuvailen usein, kuinka tein kolmivuotiaana ensimmäiset musiikkiteatterikappaleeni. Niissä vastasin melkein kaikesta itse, pikkuveli sai esittää mykkiä rooleja. Sitten nauran vaivautuneesti ja sanon, että nykyään teen ihan samaa, mutta ne muut esiintyjät ei enää ole mykkiä.

Ja epäilemättä tämä on ainakin osittain totta. Kokeellisen musiikkiteatterin ydin on minulle Wagnerin Gesamtkunstwerk uudessa muodossa: kaikki teoksen eri osatekijät on valjastettu tukemaan ja nostamaan tuota yhtä ideaa. Nykyään se on tosin harvemmin eeppinen sankaritaru, yleensä pikemminkin abstrakti idea tai teoksen konsepti. Libretistin, säveltäjän, ohjaajan, videotaitielijan ja esiintyjän väliset hierarkiat liukenevat, kun kaikki ovat alisteisia sille konseptille. Toki usein myös yksi ihminen vastaa useammista tehtävistä, vähän niin kuin minä pienenä.

Yksi kokeellisen musiikkiteatterin näkyvimmistä hahmoista tällä hetkellä on Jennifer Walshe, joka sillä samaisella Darmstadtin kesäkurssilla räjäytti pankin huikean valovoimaisella laulu- ja puheosuudellaan teoksessaan EVERYTHING IS IMPORTANT. Kokonaistaideteoksen huimaavasti pyörivät videot ja monisyiset tekstimassat rakensivat eheän, jos kohta hysteerisen kokonaisuuden. Niin ja oli siellä lavalla maankuulu Arditti-kvartettikin, mutta he jäivät tällä kertaa alakynteen.

Hieman hipsterimäisesti totean työskennelleeni Walshen kanssa jo ennen, kuin hän oli cool. Hänen iso oopperamuotoinen teoksensa Die Taktik kantaesitettiin Stuttgartin valtionoopperassa ja melkoinen parvi meitä assistentteja tarvittiin tulkitsemaan auteurin ideoita, tekniikoita ja tarkkuutta. Mutta tarkkuudesta juuri on kyse: Walshen teokset eivät hyper-pluralistisuudestaan huolimatta räjähdä käsiin, sillä säveltäjä-esiintyjä-ohjaaja itse pitää intensiteetin, kehonhallinnan ja temaattisen ytimen niin tiukasti hyppysissään, ettei usko suureen visioon koskaan huoju.

Walshea ollaan rakentamassa uuden linjan airueeksi ja osittain hän on tämän roolin jo ottanutkin. Yksi laajaa huomiota herättänyt ulostulo oli tämän vuoden alussa esiin noussut termi New Discipline, joka koettaa kattaa alleen aika paljon. Artikkelissaanhän myöntää historialliset taustat ja toisaalta toteaa, että mediallistuminen, internet ja varsinkin nykymusiikin pelisäännöt muuttanut YouTube pakottavat meidät näkemään asiat toisin. Tämä on helppo allekirjoittaa. Itse asiassa juuri tällä hetkellä on toisessa ikkunassa auki libretto oopperalle Voice Box (kantaesitys Voice Boxissa 18.5.2017). Kaikkein tehokkain tapa kuvata juuri haluamaani irvokkuuden lajia oli liittää mukaan YouTube-linkki, joka ikuistaa antamisen ilosta sekoavaa Oprah WinfreytäGötterdämmerungin partituurista linkkiä ei löydy (vaikka se ehkä sinne sopisi), L’Amour de loiniin sitä olisi myöskään mahdoton ajatella, jossain kulkee siis sukupolviraja.

Palataan vielä noihin muihin sanoihin. Kokeellisuus on tietysti aika suhteellista. Jukka Tiensuun sanoin: ”Kyllähän Cage on tämänkin jo tehnyt” tai Kagel nyt ainakin. Hyvän näkökulman tähän tarjoaa Cage itse kokoelmassa Silence. Hänelle kokeellisuus on tapa kuunnella ja kuulla. Jos tulkitsen oikein, kokeellinen säveltäjä on pikemminkin uuden kuulija (myös konserttitilanteessa) kuin kelloseppä, jolla on tarkka päämäärä esiintyjille. Tuon näkökulman allekirjoitan mielelläni, mielestäni teoksen ja esityksen pitää pystyä yllättämään myös tekijät itsensä.

(saks.) on varmasti tervettä ironiaa. Kahden maan välissä asuessa on aina eksoottinen. Lähimmät kolleganikin, kuten Walshe tai Georges Aperghis, eivät oikeastaan ole ollenkaan saksalaisia. Toisaalta olen opiskellut Universität der Künstessä Berliinissä ja vain yksi toinen koulu tarjoaa säveltäjille suuntautumisvaihtoehdoksi kokeellista musiikkiteatteria: Hochschule für Musik – Bern. Molemmat ovat ainakin osittain saksankielisiä. Lisäksi saksankielinen kielialue dominoi kaikkea oopperasta ponnistavaa musiikkiteatteria, ihan jo numeerisesti pieniä oopperataloja on satoja, joten potentiaalia riittää myös meille kokeilijoille.

 

Miika HYYTIÄINEN

Kokeellisen musiikkiteatterin säveltäjä,
takavuosien Korvat-aktiivi

 

 

 

Linkkejä ja tulevaa:

www.miika.info
Korvat auki -yhdistyksen tilaisuus, jossa kerron lisää työstäni.
* 26.1.2017 puhun Aikamme musiikkia -luentosarjassa Musiikkitalon auditoriossa.


Sähköistetystä kuorosta toimiva työpari

Sähköistetystä kuorosta toimiva työpari

 

Yksi tämän hetken kuoromusiikin suuntauksista on laulajien ilmaisukeinojen laajentaminen elektroniikan avulla. Eurooppalaisten ammattikamarikuorojen yhdistyksen Tenson järjestämässä sävellystyöpajassa tutkittiinkin nimenomaan kuoron ja elektroniikan suhdetta. Työpaja huipentui esitelmäkonserttiin Nordic Choir Days -festivaalilla 26.8.2016 Musiikkitalon Camerata-salissa.

Sävellystyöpajan järjestäjinä toimivat Tenson lisäksi Helsingin kamarikuoro ja Sibelius-Akatemian Musiikkiteknologian aineryhmä. Neljän säveltäjän, Ilkka AununAlberto CarreteronJaime Belmonte Caparrósin ja Juan de Dios Magdalenon ohjaajina toimivat säveltäjät Marco Stroppa ja Paola Livorsi. Työryhmä kokoontui ensimmäistä kertaa perjantaista sunnuntaihin 15-17.4.2016 Sibelius-Akatemian studioilla Musiikkitalossa. Viikonlopun aikana kukin säveltäjistä aloitti ensimmäisten ideoidensa työstämisen yhdessä Musiikkiteknologian aineryhmässä opiskelevan tai työskentelevän luovan assistenttinsa kanssa. Viikonlopun aikana työpareilla oli myös mahdollisuus työskennellä HKK:ssa laulavien tenori Jarno Lehtolan ja sopraano Júlia Heégerin kanssa joko nauhoittaen tai kokeillen erilaisia laulatekniikoita. Viikonlopun päätteeksi työpareille annettiin aikataulu valmiin kuorosatsin, teknisen raiderin ja tekijätietojen valmistumiselle.

Työryhmät kokoontuivat 22-26.8.2016 työpajan toiseen vaiheeseen, joka huipentui valmistuneiden teosten esityksiin Helsingin kamarikuoron ja työparien voimin. Maanantaina 22.8 työryhmä suunnitteli viikon aikataulut, ja työparit jatkoivat itsenäistä työskentelyään Sibelius-Akatemian studiotiloissa. Tiistaina Helsingin kamarikuoro saapui periodinsa johtajan James Woodin kanssa studioille a cappella -harjoituksiin, joissa säveltäjät pääsivät kuulemaan teostensa ensimmäistä harjoitusta. Kolmessa neljästä kappaleesta kuorosatsi on lähellä instrumentaalista ilmaisua tekstin ollessa pääosin sanojen yksittäisiä äänteitä. Häly ilmaisukeinona on voimakkaasti läsnä jokaisessa teoksessa.

Carreteron teoksessa Dulce et Decorum est merkittävä osuus elektronisesta ilmaisusta oli lauluäänen muokkaamisessa live-elektroniikalla ja prosessoitujen HKK:n tiistain harjoituksissa tehtyjen äänitteiden soittaminen kaiuttimista. De Dios Magdalenon teoksessa korostuivat

elektroniikan ja kuoron vuoropuhelu orkesterisektiomaisena työskentelynä. Belmonte Caparrósin Akhi-teos käytti elektroniikkaa sekä taustatekstuurien että kuoron soinnin hienovaraiseen muokkaamiseen. Omassa Stjärnorna-kappaleessani kuoro teki musiikkia yhdessä nauhan kanssa. Nauhan ja kuoron sointia tasapainotin kevyellä lauluäänten vahvistamisella.

Minulle hedelmällisin osuus työpajasta olivat tapaamiset luovan assistenttini Alejandro Montes de Ocan kanssa kesän aikana sävellystyön ollessa vielä aluillaan. Tohtorintutkintoaan Musiikkiteknologian aineryhmässä valmisteleva Montes de Oca opettaa Sibelius-Akatemiassa elektroakustisen musiikin säveltämistä, ja hän perehdytti minut heti yhteistyömme aluksi elektronisen musiikin erilaisiin tyylilajeihin. Keskustelut Montes de Ocan kanssa sekä minulle uusien estetiikkojen synnyttämät ideat muokkasivat Stjärnorna-kappaleen muotoa ja sävellyksellisiä ideoita merkittävästi. Esimerkiksi idea Edith Södergranin alkuperäisen Stjärnorna-runon, Uuno Kailaksen Tähdet-käännöksen ja laulaja David Hackstonilta pyytämäni Stars-käännöksen käyttäminen teoksessa yhtä aikaa on peräisin radiofonia-tyylilajin estetiikasta.

Ilkka AUNU (FI)

säveltäjä, Korvat auki -jäsen

Työpajan nettisivut: http://www.tensonetwork.eu/our-activities/tycw/choir-and-electronics/workshop-ce-selection


…once upon a Silence…

…once upon a Silence…

 

It’s Monday, and the August wind blows the world away. Nothing’s too important, and I have time. I’m ready to resonate again. To be part. Or to become. The difference seems unwritten. Yet the wind acts so careless, still reminding of the summer. Making fun of my blue-eyed admiration and forcing hays to whistle for my ears only. Mesmerizing, captivating and keeping me warm. Hypnotizing enough to lose the time. But I’m in no hurry. My toes dive deeper in the sand, and I don’t move. I passively hear the active. Still the air is somewhat heavy to breathe, like the wisdom from the approaching season of calm. I take it seriously though I think I shouldn’t. Or should I? As surroundings prove to be greater than my being. I’m just a consumer of this moment already gone by now. Of this idealistic picture worth putting in frames.

It’s Monday – and it’s August. But I have time.

 

It’s silent.

 

 

My thoughts are grasshoppers and my eyes homeless wanderers taking pictures to be saved for later. Moments of enlightenment, with the perfect shadow or the most breath-taking colours. Greens seducing with the scent of something to come. Indescribable excitement. I feel young. Life buzzing around, summer ought to be the time for collecting inspiration, getting involved and feeling alive. Actually being – alive. Breathing existence and losing oneself to details. It’s the experience album you put together for the winter when, according to a fellow resonator, you hide in your memories to consume again. Music is something already felt in the past. And finding pitches equals with connecting with your response.

But how does it get silent enough?

 

Where does one find their inner silence?

 

 

I think years back, about spruces, moss and water lilies. How inspiration could be found in the most unusual places and how waves used to make me calm. The silence of being – and the art of staying still. Allowing the moment to speak. Hearing out.Idleness produces creativeness or even urge to express, as one philosopher friend once told. If only there were enough time.

And just then the comforting breeze flows through my head.

 

I’m back in my childhood.

 

 

But what is the best in silence? Anticipation. Small hints, only detectable while soothingly quiet, whispering in the air. As if sirens, breaking resistance by seducing one to ask for more. To tingle out of curiosity. To dwell on.

 

How fascinating it would be to experience the same in music! Something composer Vladimir Agopov was covering in his speech a few years ago. As silence is the magic not so easily put on a paper, even belittled or neglected. Yet holding immense powers. As the nature, greater than me…

 


 

Now it’s Monday, and time to begin again. To be fresh and new – to change or to find something already been in process. Maybe as a thought, an impression or a sudden thrill. Waiting there for the summer fuss to come to an end. But now, with the change of winds, to recreate. To explore. To become.

 

Now it’s Monday, and it’s August.

 

It’s time to be silent again.

 

 

 

 

Heidi HASSINEN (FI)

composer, musicologist, writer and musician – also known as the Press Officer for Korvat auki society


Chiming in on Composers’ Anvils at Sävellyspaja 2016

Chiming in on Composers’ Anvils at Sävellyspaja 2016

 

At the end of June, a group of composers gathered in the summery Porvoo to attend a master class known as “Sävellyspaja”, with teachers Jukka Tiensuu and Tomi Räisänen. During the week, participants got to work with the fantastic musicians of Avanti! conducted by Andres Kaljuste. The master class has been part of chamber orchestra Avanti!’s Summer Sounds festival for over 30 years and it has become a highly international event, even though “we never send any commercials abroad but somehow we are getting more and more applications all over the world”, as teacher Tomi Räisänen said in the final concert.

For this post, I interviewed two of my fellow composers attending the course. Paolo Griffin is a Canadian composer currently living in The Netherlands, where he studies at the Royal Conservatory of The Hague. Eden Rayz is a young US-American composer and cellist living in Boston.

Participants were asked to compose a miniature according to a given task. This year, the task was to write a mourning dance, “which without any verbal explanation makes both sorrow and the dance obvious to the players and the listeners”. In modern world with such a large scale of different styles and approaches, this challenges the composer; how to make those things obvious without falling too much into clichés or banal solutions and at the same time staying devoted to your own expression and stylistical ideas?

PG: It took me a while to wrap my head around the assignment given. Working with restraints is the only way I work, wherein I create abstract parameters and then begin to create within those parameters. It was the same for this piece; I set out some guidelines and begin working towards a product with those rules in mind.

ER: I struggled for months trying to wrap myself around it in a way that was both honest and cathartic. I remembered this awesome song that was popular a couple years before I was born called Lambada by a Brazillian pop band called Kaoma. It clicked then, as this song is a painfully bittersweet mourning dance. As I normally do, I dreamed about the song for many nights until it melted into a waxy pile of almost unrecognizable fragments that I later sculpted together to find a new structure. Limitation helped bring new structure to a process that I often find boundless and unruly. It was a very welcome challenge!

So, what do you mean when you say you dreamed about it?

ER: To generate all of my material, I “hear” it during brief sessions of half-sleep. I do this in a very regimented manner. It seems romantic and idealistic, but really it’s quite a bother and is rather impractical much of the time.  I’ve learned much from my colleagues’ processes and maybe someday I’ll be able to generate honest material in healthier ways.

It was again delightful to see how every piece was so different from each other although composed from the same task. And that is maybe the most beneficial aspect of these workshops for participants; get to know other colleagues and their ideas about aesthetics, art and world. Still, composing music is traditionally rather lonely work, why do you think it is so important for young composer to network internationally?

PG: My answer comes from two points: the first is that I attend an international conservatory, where 100% of my classmates are from countries different from my own, and a healthy chunk of those come from countries outside the Western world. The second is that, as a Canadian, and thus, an ocean removed from Europe and Asia, our contact with international composers important to the western style we operate in (excluding the USA) is limited. So networking with other young composers on an international level opens up a huge amount of opportunities; for travel, for experiences, to see new music, try new things, and find new inspirations.

ER: For just that reason! I canʼt imagine the Emily Dickinson approach to creativity. Composing for me can become a nasty habit if left unchecked. Maybe workshops like these for me are less about academic or career pursuits and become little group therapy retreats. Commissions are nice but so is sanity.

How do you consider the meaning of ‘style’ in composing?

PG: I think a composer should feel happy to work in as many styles as they feel the need or desire to. Personally, I feel the need to refine my own musical language in a specific direction, however stylistically, my pieces come down from all corners of the spectrum; folk music, minimalism, electro-acoustic, melodic, etc…

ER: What a life it would be to define yourself at 25 and crawl around in an industrial packing box looking casually for windows or little fragments of light until you turn about 45 and realize, “holy shit, Iʼm bored!”

PG: It was good to attend the workshop. When an artist of any kind stays in one place for so long, and is exposed primarily to the art of that location, the danger is that one begins to lose perspective, and while the lessons and rehearsals at the festival were valuable, I think the most valuable thing was meeting other young composers, listening to their music, learning about their artistic, aesthetic, and philosophical views, and broadening one’s mind to the world around us.

 

Tuomas KETTUNEN

composer,
treasurer for Ears Open

Front row left: Eden Rayz; second-front row right: Paolo Griffin, next to Tuomas Kettunen. Another Ears Open member Sebastian Dumitrescu also participated this annual course. The rest of the workshop participants were Eugene Birman, Timo Kittilä, Ulf Långbacka, Lin Mu-Xuan, Kaito Nakahori, and Tomoya Yokokawa.
Front row left: Eden Rayz; second-front row right: Paolo Griffin, next to Tuomas Kettunen. Another Ears Open member Sebastian Dumitrescu also participated this course, as do many of our members annually. The rest of the workshop participants were Eugene Birman, Timo Kittilä, Ulf Långbacka, Lin Mu-Xuan, Kaito Nakahori, and Tomoya Yokokawa.

Osittainen kooste Viitasaaren Musiikin aika -festivaalilta 2016

Osittainen kooste Viitasaaren Musiikin aika -festivaalilta 2016

boat_viitasaari Kun kahdesta veneestä ja niiden kyydissä olevista ihmisistä syntyy performanssi.

 

Tämänvuotista festivaalia varten Korvat auki -yhdistys oli muodostanut poikkitaiteellisen työryhmän, joka toimi kahdeksanjäsenisenä ympäri kaupunkia, paikallaan ja liikkuen, toistuvasti ja pop-up -periaatteella, festivaalin muun erinomaisen konserttimusiikin ohessa. Työryhmän ohjelmassa olivat Hiljaisuuskävely, Kokemuspolku, Piano tien päällä, ainutkertaiset liukuhihnaperformanssit S-marketissa sekä Brexit-vaikutteinen veneperformanssi. Soili Huhtakallio haastatteli paikkakuntalaisia esimerkkinä tarkkailukulmastamme, jossa arkistetaan festivaaliväen ja paikkakuntalaisten yhteiseloa.

Viikon aikana kerätyn materiaalin pohjalta työryhmä aikoo lähestyä myös kaksivuotisen projektinsa seuraavaa vuotta.

Tämän lisäksi monet jäsenet osallistuivat viikon aikana kursseille tai esiintyivät konserteissa. Olin itse kaksoisroolissa: tällä kertaa Helsingin kamarikuoron riveissä ja Korvat auki -työryhmässä.

Conveyerbelt

Lauri Hyvärisen ja  Tuukka Haapakorven noise-esitys Viitasaaren S-marketissa.

 

Ryhmäläisemme Soili Huhtakallion mielestä on kaksi radikaalisti erilaista tapaa tulla taiteen äärelle. “Voi tulla kokemaan itse tai odottaa, että maailma on koettu valmiiksi sinulle. Opimme ja muutumme voimakkaimmin silloin, kun jokin asia suhteutuu meihin tai kun me suhteutamme sen itseemme. Yritäpä opetella ulkoa tietoa, joka ei kosketa sinua mitenkään – olet pulassa. Mutta heti kun se nivoutuu tietoon tai kokemukseen joka sinulla jo on, pystyt muistamaan sen paremmin, ymmärrät omaa suhdettasi siihen paremmin ja pystyt muodostamaan siitä selkeämmän käsityksen.”

Tällaisia suhtautumisten ja suhteiden eroja Soili pohti ryhmässä paljon, kun projektin ensimmäisen kesän tutkimussuunnitelmaa tehtiin. Jo pelkästään projektin tekijöiden keskuudessa oli paljon erilaisia mielenkiinnon kohteita ja ajattelun tapoja. “Osin tästä syystä päädyimme toteuttamaan useita pienempiä hankkeita erilaisilla kokoonpanoilla, ja näiden perusteella lähdetään rakentamaan kohti ensi kesää 2017”, Soili tarkentaa.

“Koreografina minua kiinnostivat käsitykset tanssista. Postmoderni vaihe tanssitaiteessa 1960-­luvun Yhdysvalloissa toi näyttämölle arkiliikkeen ja epäspektaakkelin. Edelleen 2010-­luvun Suomessa kuitenkin käsitys tanssista on kohtuullisen esihistoriallinen: se pitää sisällään enimmäkseen mielikuvia sosiaalisista kansantansseista ja baletinomaisesta taituruuteen rajoittuvasta tanssista. Tanssitaide on kuitenkin jo vuosikymmeniä tehnyt aikuistumisen prosessia, jossa taiteenlaji on alkanut tarkastella laajemmin maailman ja yhteiskunnan ruumiillisuutta tai etäisyyttä siitä. Tällöin tanssi ei enää rajaudu kaunoliikkeiksi, vaan se pitää sisällään kaikenlaisen liikkeen mahdollisena teoksen materiaalina.” Samankaltaisen ilmiön Soili havaitsee myös musiikin piirissä, kun John Cage pioneerina etunenässä alkoi käyttää kaikenlaisia ääniä sävellystensä materiaalina.

“Pohdin miten tätä voisi tuoda esiin tämän produktion myötä ja päädyin tekemään haastatteluja, joissa kyselin paikallisilta ja kunnan kesävierailta heidän työnsä ruumiillisuudesta ja varhaisista tanssimuistoistaan. Menetin yhden päivän sairastaessa, mutta sain kuitenkin joitain haastatteluja tehdyksi ja olen niistä erittäin iloinen. Tämä tuntuu kuitenkin vasta alkusoitolta (tai ehkä nurkkatanssilta, josta kuulin ensimmäistä kertaa haastateltavilta). Toivon että saan kerätyksi lisää materiaalia ennen ensi kesän teoksen harjoitusten alkua. Tavoitteena on käyttää teoksen materiaalina näiden haastattelujen informaatiota ja sitä kehollista kieltä jota videoilla näkyy. Näin haluan tuoda näkyväksi sitä, kuinka maailma ja sen ihmiset voivat suoraan olla tanssin ainesta ja avata sitä kautta postmodernin tanssin yhtä aspektia, entistä laajempaa käsitystä tanssista liikkeinä, joita emme arvota niiden kauneuden takia, vaan joiden kautta toivomme avautuvan jotain uutta ajateltavaa. Ja ajattelun piiriin sulkeutuvat niin ruumiillinen kokemuksellinen ajattelu kuin mielen liikkeetkin.”

 

1. Mistä kuulit kilpailusta ja miksi päätit osallistua?

2. Mitä opit kuorosäveltämisestä marraskuun 2015 workshopin ja heinäkuun 2016 kenraaliharjoituksen välillä?

 

Säveltäjien vastaukset pienenevässä ikäjärjestyksessä

 

Diana Soh

1.

Tällaisia laulajia näkee harvoin lavalla. [nauraa]

En juuri osallistu kilpailuihin. Pidin siitä, että tähän sisältyi työpaja ja että teosta voi työstää ennen kantaesitystä.

2.

Opin käytännöllisyyttä siinä mielessä, että jos lasken kuinka paljon harjoitusaikaa yhtyeellä on, räätälöin sävellyksen niin, että he saavat aikaan onnistuneen konsertin sen harjoitusajan puitteissa, sen sijaan että olisin kovin idealistinen ja epäkäytännöllinen.

Ihannetapauksessahan teidän pitäisi harjoitella kappaletta suunnilleen kymmenen tuntia … [nauraa] … leikki leikkinä.

 

Eugene Birman

1.

Internetistä. Tapasin kolme vuotta sitten Nils Schweckendiekin [HKK:n taiteellinen johtaja] Marseillessa, ja kuoro tuli esittäneeksi musiikkiani. Kilpailusta kuultuani kysyin häneltä varta vasten, saanko osallistua.

2.

Kilpailuteokseni on hyvin erityyppinen ja asiallisempi verrattuna workshopin musiikkiini.

 

Raphaël Languillat

1.

Kuulin kilpailusta internetistä. Se vaikutti laatunsa ja rakenteensa vuoksi erityiseltä. Suomi vaikutti minusta eksoottiselta, ja tunsin vain Sibeliusta.

2.

Tyylini ei ole tänä aikana muuttunut, mutta omaksuin toisen reitin kilpailuteokseen. Päätin työpajan teoksen myöhemmin ja rupesin tutkimaan sen osasia. Muualla ei tällainen kappale olisi ollut mahdollinen. Verrattuna mahdollisuuksiin Frankfurt/Mainin seudulla, missä opiskelen, tämä on ylellisyyttä, koska siellä saisin käyttööni lähinnä oopperalaulajia.

 

Patiparn Jaikampan

1.
Kiinnostuin tästä – kyseessä ei ole vain kilpailu vaan on mahdollisuus työskennellä kuoron kanssa. Kotimaassani [Thaimaassa] ei ole paljon mahdollisuuksia tällaiseen. Olen törmännyt kilpailukutsuihin Euroopasta ja aiemmin jouduin peruuttamaan osallistumiseni viisumiongelmien myötä, mikä ei ollut miellyttävää.

2.
Olen oppinut muilta osallistujilta ja työpajan jälkeen muutin paljonkin katsantoani säveltämiseen, koska kotimaassani ei ole mitään… ei hyviä opettajia. Täällä opin paljon kuorolta, sävellysten ohjaajalta [O.Adamek], ystäviltä ja myös johtajalta [N. Schweckendiek].

 

Matilda Seppälä

1.

Internetistä. Asuin Latviassa, opiskelin kuoroon erikoistuneella opettajalla ja halusin säveltää kuorolle. Beat Furrerin kurssi (heinäkuussa 2012) oli edelleen vahvasti muistissani.

2.

Olen oppinut äänen fleksibiliteetistä. Käytin myös paljon aikaa kuorotekstuurien miettimiseen. Kompleksit harmoniat olisi hyvä olla ja silti lineaarista – se on niin erilaista kuin soittimilla. Elämä on lyhyt ja paljon ääniä kirjoitettavana.

 


Konsertti pidettiin Viitasaaren kirkossa 6. heinäkuuta, esittäjänä Helsingin kamarikuoro 16 laulajalla ja Nils Schweckendiekin johtamana. Tulokset julkistettiin välittömästi esityksen jälkeen.

Yleisöpalkinto myönnettiin Raphaël Languillat’lle. Ensimmäisen sijan, sekä sävellystilauksen tulevaisuudessa, sai Patiparn Jaikampan.

Finaalikonsertin äänite kuunneltavissa Yle Areenassa 5. elokuuta saakka

 


Edit 24.8.2016: Lisätty jutun alkuun Soili Huhtakallion ajatuksia projektiviikolta. Lue Soilin taustoitusta myös alta.

 

“Olen osa projektia nimeltä Viitasaari De­mystification. Teen kaksivuotista hanketta yhteistyössä Korvat Auki -yhdistyksen ja muiden kanssataiteilijoiden kanssa tavoitteena jollain tavalla tavoittaa Viitasaarta ja antaa Viitasaaren tavoittaa meidät. Pyrkimys on purkaa taiteen mystisyyttä ja avata sen toimintatapoja ja historiaa, jotta taide ei tuntuisi etäiseltä tai kuppikuntaiselta, jotta sitä uskaltaisi tulla ihmettelemään, vaikkei siitä niin sanotusti mitään tietäisikään.

Kuulostaa erittäin hyvältä.

Ihmisillä on läpi olemassaolonsa ollut erilaisia tapoja käsitellä tuntemattomia ilmiöitä. Toisinaan vaikuttaa siltä, että tuntematonta halutaan selittää pois luomalla uutta tuntematonta, kuten esimerkiksi erilaisia uskomuksia siitä miten maailma on syntynyt. Tästä esimerkkinä ovat hiisitarinat, kristinusko tai vaikkapa Kalevala. Taiteella on vastaavanlainen tuntemattomuuksien kartoittamisen tehtävä yhteiskunnassa.

Taiteilija kouluttautuu ja harjoittautuu toimimaan tutun ja tuntemattoman välillä. Mutta kuten minkä tahansa muunkin ammatin harjoittaja, lähtee taiteilijakin perehtymään omaan alaansa yhä syvemmälle ja tulee tuntemaan perin pohjin oman alansa historian ja sen erilaiset tyylit ja tavat toimia. Tällöin se, mikä hänelle on tuttua tämän alan tavoissa järjestää maailmaa, ei enää välttämättä ole se sama yhteinen tuttu tapa esittää maailma, josta tiet peruskoulun jälkeen erosivat. Toinen lähti taiteen viitan suuntaan ja toinen äidinkielen ja sairaanhoidon, kolmas lain suuntaan. Ja vaikka palaisimme tuohon risteykseen vaihtamaan kuulumisia siitä millainen maailma on eri teiden varsilla, tulkitsisimme toistemme kertomuksia kuitenkin aina omien kokemuksiemme valossa. Ja koska taide muiden elämänalueiden tavoin pysyy itselleen ajankohtaisena vain edeten omasta historiastaan käsin kohti uusia teoksia ja keksintöjä, voi olla todella vaikea ymmärtää vuoden 2016 sävellystä tai koreografiaa, jos viettää koko elämänsä kuunnellen 200 vuotta sitten sävellettyä musiikkia tai katsellen koreografioitua tanssia. Toinen tapa jäädä etäälle taiteesta on pysyä taiteesta ylipäänsä kaukana ja pysyttäytyä kulttuurin niillä alueilla, jotka eivät varsinaisesti kysele päivänpolttavia aiheita tai pyri ravistelemaan ihmistä, vaan keskittyvät viihdyttävään ja joskus jopa turruttavaan vaikutukseen. Kummallakin on kiistaton paikkansa ihmisen elämässä – mutta ei pidä olettaa, jos itse viihtyy vain toisella alueella, että kaikki tekisivät samoin. Kuplia muodostuu aivan yhtä paljon sisäänpäin kääntymällä kuin ulos sulkemalla.”

 

 

 

Koostanut ja haastatellut Juhani VESIKKALA (Helsingin kamarikuoron jäsen ja esittämässä finalistien teokset)