Pohdintoja Viitasaarelta Mark Applebaumin improvisaatiokurssilta

Pohdintoja Viitasaarelta Mark Applebaumin improvisaatiokurssilta

 

Osallistuin heinäkuun alussa Viitasaarella järjestetyn Musiikin aika -festivaalin improvisaatiokurssille, jonka piti yhdysvaltalainen säveltäjä, Stanfordin yliopiston sävellyksen professori Mark Applebaum. Tiistaina alkaneelle ja sunnuntai-illan loppukonserttiin huipentuneelle kurssille osallistui yhteensä 15 oppilasta Suomesta, Australiasta, Yhdysvalloista, Espanjasta, Tanskasta, Saksasta, Britanniasta ja Serbiasta.

Kurssi koostui improvisaatioharjoitteista, keskusteluista ja seminaareista. Erilaisia improvisaatioharjoitteita tehtiin niin koko ensemblella kuin myös soolona, duoina, trioina ja kvintetteinä. Vapaan improvisaation lisäksi kurssilla tutustuttiin myös John Zornin Cobra- ja Fred Frithin Screen-improvisaatiosävellysten hyödyntämiin ryhmäimprovisaation ohjaamisen ja rajaamisen taktiikoihin.

Kurssilla kehitettiin myös erilaisia performansseja, sekä tutustuttiin graafiseen notaatioon Mark Applebaumin kappaleissa Wristwatch: Control Freak, Wristwatch: Rabbit Hole ja Metaphysics of Notation. Control Freakia ja Rabbit Holea varten Applebaum on valmistuttanut erityiset rannekellot, joiden kuvioituja kellotauluja voidaan tulkita notaationa. Metaphysics of Notation on Applebaumin alunperin n. 22 metriä pitkälle paperille käsin piirtämä graafinen partituuri. Teoksen esittäjälle ei anneta minkäänlaisia ohjeita, kuinka teoksen monenlaisia kiemuroita, kuvioita, viivoja ja symboleita tulisi tulkita, vaan notaatio on avoin hyvin monenlaisille esityksille.

Kiinnostavimmat kurssin kokeiluista valittiin esitettäviksi loppukonsertissa. Applebaumin kappale 5:3 kahdeksalle crackleboxin soittajalle ja kahdelle nopanheittäjälle loi oudon rituaalin, jota säesti metsästä kerättyjä kiviä soittava ryhmä, tulkiten kivillä Applebaumin rannekellonotaatiota. Ryhmämme jakaantui kolmeen kvintettiin, joilla esitimme lyhyet improvisaatiot. Oman kvintettimme esitykseen kuului soittimien vaihtaminen esityksen puolessavälissä, joten ensimmäistä kertaa ikinä esiinnyin myös “sellistinä”. Lisäksi mukana oli muun muassa kolme saman rannekellonotaation pohjalta luotua, mutta täysin erilaista performanssia. Ensimmäisessä performanssissa tarkat käsieleet oli koordinoitu rannekellojen sekuntiviisarien liikkeeseen, toisessa performanssissa esiintyjät mönkivät lavalla kasassa päällekkäin taistellessaan kelloista ja kolmas performanssi oli surrealistinen juoksukilpailu aikaa vastaan.

Improvisaatiokurssin osallistujat palauttivat esityksen jälkeen läheiseltä pururadalta löydetyt juoksukilpailuperformanssin lavasteina käytetyt kyltit.

 

Kurssiin sisältyi oman improvisaatio-osuutemme lisäksi yhteinen “Art and Autonomy” -teemainen seminaari, jossa yhtenä puhujana Applebaum piti esitelmän taiteen autonomiasta omaa säveltäjyyttään reflektoiden.

Esitelmässään Applebaumin ensin kartoitti kahdenlaista autonomiaa, jota taiteella voi olla. Kulttuurillisesti täysin autonominen taide ei ole riippuvainen sitä edeltävän taiteen olemassa olevista käytännöistä. Kulttuurillisesti autonominen taiteilija toimii yhden ihmisen kulttuurissa, jossa hänen taiteellaan ei ole täysin samankaltaisia vertailukohtia. Resurssillisesti täysin autonominen taide taas ei ole riippuvaista esimerkiksi perinteisistä orkestereista, soittimista, instituutioista tai rahoituksesta. Resurssillisesti autonominen taiteilija hyödyntää käytössään olevia soittimia, välineitä ja yhteisöjä tee-se-itse-henkisesti.

Applebaum ajattelee, että  hänen sävellystyössään on kahtiajako kokeilevaan (experimentation) ja kuluttavaan (consumption) taiteeseen. Kokeilevassa taiteessa hän luo autonomisesti sellaista, mitä ennen ei ole tehty, ja jota muuten ei tehtäisi. Siis täyttää jonkin taiteellisen mahdollisuuden, jota kukaan muu ei ole vielä huomannut. Kuluttavassa taiteessa hän sen sijaan luo ei-autonomisesti, jotain sellaista musiikkia, jollaista on jo ennestään olemassa ja jollaista muutenkin tehtäisiin.

Kurssi oli monella tavalla hyvin antoisa. Hienoa oli tietysti kansainvälisten kollegoiden tapaaminen ja festivaalin kiinnostavaan konserttiohjelmaan tutustuminen, mutta näiden lisäksi sain Mark Applebaumin opetuksesta työkaluja niin käytännön improvisointiin kuin kiinnostavia ajatuksia taiteen tekemisestä ja tulkitsemisesta ylipäätään.

Tehdessämme monenlaisia improvisaatioharjoituksia ja performansseja, kävimme niitä ryhmässä läpi kunkin harjoitteen jälkeen keskustellen. Yhteinen analyysi avasi monessa kohtaa mieltä tutkailemaan eri esitysten ja improvisaatioiden toimivuutta ja onnistuneisuutta eri näkökulmista. Yksi Applebaumin esitelmässään sivuama kysymys oli, miten arvioida kulttuurillisesti autonomista taidetta, jolla ei ole selkeitä vakiintuneita “sääntöjä” tai vertailukohtia. Omien välillä tavanomaisempien ja välillä kokeilullisempien esitystemme analysoiminen tarjosi tähän monia vaihtoehtoja.

Applebaumin näkemykset taiteen autonomiasta sekä kahtiajaosta kokeilevaan ja kuluttavaan, tuntuivat monille puhuttelevalta varmasti sen ansiosta, ettei hän “tuputtanut” näkemyksiään, vaan lähinnä kuvasi omaa taiteilijuuttaan. Tämä kiinnostava näkökulma toimii hyvänä peilauspintana ja säveltäjäkuvaa laajentavana vertauskohtana, jonka ohjaamana taiteilija voi asettaa vaikkapa seuraavanlaisia kysymyksiä, joihin sinänsä yhtä oikeaa vastausta ei ole:

Haluanko tehdä taidetta, joka jalostaa (tai “kuluttaa”) jo olemassa olevia aineksia vai haluanko kokeilla jotain täysin uutta?

Voiko taidettani arvioida vertaamalla sitä olemassa olevaan taiteeseen, vai pitäisikö minun itse keksiä miten sitä voi arvioida?

Onko minulle olennaista tehdä taidetta perinteisesti korkeasti arvostetuissa muodoissa (esimerkiksi sävellykset sinfoniaorkesterille) vai onko minulle olennaista kokeilla vähemmän käytettyjä tai uudenlaisia keinoja toteuttaa taidetta (esimerkiksi sävellykset tee-se-itse-soittimille tai -yhtyeille)?


 

Lisää Applebaumin ajattelusta voi lukea hänen kotisivuillaan julkaistussa esteettisessä kannanotossa:

http://web.stanford.edu/~applemk/statements-aesthetic-dichotomy.html

 

 

 

Janne KIVISTÖ

Kirjoittaja on musiikinteorian opiskelija ja säveltäjä-muusikko, ja ollut Korvat Auki toiminnassa aktiivisena 2016 lähtien.


Osittainen kooste Viitasaaren Musiikin aika -festivaalilta 2016

Osittainen kooste Viitasaaren Musiikin aika -festivaalilta 2016

boat_viitasaari Kun kahdesta veneestä ja niiden kyydissä olevista ihmisistä syntyy performanssi.

 

Tämänvuotista festivaalia varten Korvat auki -yhdistys oli muodostanut poikkitaiteellisen työryhmän, joka toimi kahdeksanjäsenisenä ympäri kaupunkia, paikallaan ja liikkuen, toistuvasti ja pop-up -periaatteella, festivaalin muun erinomaisen konserttimusiikin ohessa. Työryhmän ohjelmassa olivat Hiljaisuuskävely, Kokemuspolku, Piano tien päällä, ainutkertaiset liukuhihnaperformanssit S-marketissa sekä Brexit-vaikutteinen veneperformanssi. Soili Huhtakallio haastatteli paikkakuntalaisia esimerkkinä tarkkailukulmastamme, jossa arkistetaan festivaaliväen ja paikkakuntalaisten yhteiseloa.

Viikon aikana kerätyn materiaalin pohjalta työryhmä aikoo lähestyä myös kaksivuotisen projektinsa seuraavaa vuotta.

Tämän lisäksi monet jäsenet osallistuivat viikon aikana kursseille tai esiintyivät konserteissa. Olin itse kaksoisroolissa: tällä kertaa Helsingin kamarikuoron riveissä ja Korvat auki -työryhmässä.

Conveyerbelt

Lauri Hyvärisen ja  Tuukka Haapakorven noise-esitys Viitasaaren S-marketissa.

 

Ryhmäläisemme Soili Huhtakallion mielestä on kaksi radikaalisti erilaista tapaa tulla taiteen äärelle. “Voi tulla kokemaan itse tai odottaa, että maailma on koettu valmiiksi sinulle. Opimme ja muutumme voimakkaimmin silloin, kun jokin asia suhteutuu meihin tai kun me suhteutamme sen itseemme. Yritäpä opetella ulkoa tietoa, joka ei kosketa sinua mitenkään – olet pulassa. Mutta heti kun se nivoutuu tietoon tai kokemukseen joka sinulla jo on, pystyt muistamaan sen paremmin, ymmärrät omaa suhdettasi siihen paremmin ja pystyt muodostamaan siitä selkeämmän käsityksen.”

Tällaisia suhtautumisten ja suhteiden eroja Soili pohti ryhmässä paljon, kun projektin ensimmäisen kesän tutkimussuunnitelmaa tehtiin. Jo pelkästään projektin tekijöiden keskuudessa oli paljon erilaisia mielenkiinnon kohteita ja ajattelun tapoja. “Osin tästä syystä päädyimme toteuttamaan useita pienempiä hankkeita erilaisilla kokoonpanoilla, ja näiden perusteella lähdetään rakentamaan kohti ensi kesää 2017”, Soili tarkentaa.

“Koreografina minua kiinnostivat käsitykset tanssista. Postmoderni vaihe tanssitaiteessa 1960-­luvun Yhdysvalloissa toi näyttämölle arkiliikkeen ja epäspektaakkelin. Edelleen 2010-­luvun Suomessa kuitenkin käsitys tanssista on kohtuullisen esihistoriallinen: se pitää sisällään enimmäkseen mielikuvia sosiaalisista kansantansseista ja baletinomaisesta taituruuteen rajoittuvasta tanssista. Tanssitaide on kuitenkin jo vuosikymmeniä tehnyt aikuistumisen prosessia, jossa taiteenlaji on alkanut tarkastella laajemmin maailman ja yhteiskunnan ruumiillisuutta tai etäisyyttä siitä. Tällöin tanssi ei enää rajaudu kaunoliikkeiksi, vaan se pitää sisällään kaikenlaisen liikkeen mahdollisena teoksen materiaalina.” Samankaltaisen ilmiön Soili havaitsee myös musiikin piirissä, kun John Cage pioneerina etunenässä alkoi käyttää kaikenlaisia ääniä sävellystensä materiaalina.

“Pohdin miten tätä voisi tuoda esiin tämän produktion myötä ja päädyin tekemään haastatteluja, joissa kyselin paikallisilta ja kunnan kesävierailta heidän työnsä ruumiillisuudesta ja varhaisista tanssimuistoistaan. Menetin yhden päivän sairastaessa, mutta sain kuitenkin joitain haastatteluja tehdyksi ja olen niistä erittäin iloinen. Tämä tuntuu kuitenkin vasta alkusoitolta (tai ehkä nurkkatanssilta, josta kuulin ensimmäistä kertaa haastateltavilta). Toivon että saan kerätyksi lisää materiaalia ennen ensi kesän teoksen harjoitusten alkua. Tavoitteena on käyttää teoksen materiaalina näiden haastattelujen informaatiota ja sitä kehollista kieltä jota videoilla näkyy. Näin haluan tuoda näkyväksi sitä, kuinka maailma ja sen ihmiset voivat suoraan olla tanssin ainesta ja avata sitä kautta postmodernin tanssin yhtä aspektia, entistä laajempaa käsitystä tanssista liikkeinä, joita emme arvota niiden kauneuden takia, vaan joiden kautta toivomme avautuvan jotain uutta ajateltavaa. Ja ajattelun piiriin sulkeutuvat niin ruumiillinen kokemuksellinen ajattelu kuin mielen liikkeetkin.”

 

1. Mistä kuulit kilpailusta ja miksi päätit osallistua?

2. Mitä opit kuorosäveltämisestä marraskuun 2015 workshopin ja heinäkuun 2016 kenraaliharjoituksen välillä?

 

Säveltäjien vastaukset pienenevässä ikäjärjestyksessä

 

Diana Soh

1.

Tällaisia laulajia näkee harvoin lavalla. [nauraa]

En juuri osallistu kilpailuihin. Pidin siitä, että tähän sisältyi työpaja ja että teosta voi työstää ennen kantaesitystä.

2.

Opin käytännöllisyyttä siinä mielessä, että jos lasken kuinka paljon harjoitusaikaa yhtyeellä on, räätälöin sävellyksen niin, että he saavat aikaan onnistuneen konsertin sen harjoitusajan puitteissa, sen sijaan että olisin kovin idealistinen ja epäkäytännöllinen.

Ihannetapauksessahan teidän pitäisi harjoitella kappaletta suunnilleen kymmenen tuntia … [nauraa] … leikki leikkinä.

 

Eugene Birman

1.

Internetistä. Tapasin kolme vuotta sitten Nils Schweckendiekin [HKK:n taiteellinen johtaja] Marseillessa, ja kuoro tuli esittäneeksi musiikkiani. Kilpailusta kuultuani kysyin häneltä varta vasten, saanko osallistua.

2.

Kilpailuteokseni on hyvin erityyppinen ja asiallisempi verrattuna workshopin musiikkiini.

 

Raphaël Languillat

1.

Kuulin kilpailusta internetistä. Se vaikutti laatunsa ja rakenteensa vuoksi erityiseltä. Suomi vaikutti minusta eksoottiselta, ja tunsin vain Sibeliusta.

2.

Tyylini ei ole tänä aikana muuttunut, mutta omaksuin toisen reitin kilpailuteokseen. Päätin työpajan teoksen myöhemmin ja rupesin tutkimaan sen osasia. Muualla ei tällainen kappale olisi ollut mahdollinen. Verrattuna mahdollisuuksiin Frankfurt/Mainin seudulla, missä opiskelen, tämä on ylellisyyttä, koska siellä saisin käyttööni lähinnä oopperalaulajia.

 

Patiparn Jaikampan

1.
Kiinnostuin tästä – kyseessä ei ole vain kilpailu vaan on mahdollisuus työskennellä kuoron kanssa. Kotimaassani [Thaimaassa] ei ole paljon mahdollisuuksia tällaiseen. Olen törmännyt kilpailukutsuihin Euroopasta ja aiemmin jouduin peruuttamaan osallistumiseni viisumiongelmien myötä, mikä ei ollut miellyttävää.

2.
Olen oppinut muilta osallistujilta ja työpajan jälkeen muutin paljonkin katsantoani säveltämiseen, koska kotimaassani ei ole mitään… ei hyviä opettajia. Täällä opin paljon kuorolta, sävellysten ohjaajalta [O.Adamek], ystäviltä ja myös johtajalta [N. Schweckendiek].

 

Matilda Seppälä

1.

Internetistä. Asuin Latviassa, opiskelin kuoroon erikoistuneella opettajalla ja halusin säveltää kuorolle. Beat Furrerin kurssi (heinäkuussa 2012) oli edelleen vahvasti muistissani.

2.

Olen oppinut äänen fleksibiliteetistä. Käytin myös paljon aikaa kuorotekstuurien miettimiseen. Kompleksit harmoniat olisi hyvä olla ja silti lineaarista – se on niin erilaista kuin soittimilla. Elämä on lyhyt ja paljon ääniä kirjoitettavana.

 


Konsertti pidettiin Viitasaaren kirkossa 6. heinäkuuta, esittäjänä Helsingin kamarikuoro 16 laulajalla ja Nils Schweckendiekin johtamana. Tulokset julkistettiin välittömästi esityksen jälkeen.

Yleisöpalkinto myönnettiin Raphaël Languillat’lle. Ensimmäisen sijan, sekä sävellystilauksen tulevaisuudessa, sai Patiparn Jaikampan.

Finaalikonsertin äänite kuunneltavissa Yle Areenassa 5. elokuuta saakka

 


Edit 24.8.2016: Lisätty jutun alkuun Soili Huhtakallion ajatuksia projektiviikolta. Lue Soilin taustoitusta myös alta.

 

“Olen osa projektia nimeltä Viitasaari De­mystification. Teen kaksivuotista hanketta yhteistyössä Korvat Auki -yhdistyksen ja muiden kanssataiteilijoiden kanssa tavoitteena jollain tavalla tavoittaa Viitasaarta ja antaa Viitasaaren tavoittaa meidät. Pyrkimys on purkaa taiteen mystisyyttä ja avata sen toimintatapoja ja historiaa, jotta taide ei tuntuisi etäiseltä tai kuppikuntaiselta, jotta sitä uskaltaisi tulla ihmettelemään, vaikkei siitä niin sanotusti mitään tietäisikään.

Kuulostaa erittäin hyvältä.

Ihmisillä on läpi olemassaolonsa ollut erilaisia tapoja käsitellä tuntemattomia ilmiöitä. Toisinaan vaikuttaa siltä, että tuntematonta halutaan selittää pois luomalla uutta tuntematonta, kuten esimerkiksi erilaisia uskomuksia siitä miten maailma on syntynyt. Tästä esimerkkinä ovat hiisitarinat, kristinusko tai vaikkapa Kalevala. Taiteella on vastaavanlainen tuntemattomuuksien kartoittamisen tehtävä yhteiskunnassa.

Taiteilija kouluttautuu ja harjoittautuu toimimaan tutun ja tuntemattoman välillä. Mutta kuten minkä tahansa muunkin ammatin harjoittaja, lähtee taiteilijakin perehtymään omaan alaansa yhä syvemmälle ja tulee tuntemaan perin pohjin oman alansa historian ja sen erilaiset tyylit ja tavat toimia. Tällöin se, mikä hänelle on tuttua tämän alan tavoissa järjestää maailmaa, ei enää välttämättä ole se sama yhteinen tuttu tapa esittää maailma, josta tiet peruskoulun jälkeen erosivat. Toinen lähti taiteen viitan suuntaan ja toinen äidinkielen ja sairaanhoidon, kolmas lain suuntaan. Ja vaikka palaisimme tuohon risteykseen vaihtamaan kuulumisia siitä millainen maailma on eri teiden varsilla, tulkitsisimme toistemme kertomuksia kuitenkin aina omien kokemuksiemme valossa. Ja koska taide muiden elämänalueiden tavoin pysyy itselleen ajankohtaisena vain edeten omasta historiastaan käsin kohti uusia teoksia ja keksintöjä, voi olla todella vaikea ymmärtää vuoden 2016 sävellystä tai koreografiaa, jos viettää koko elämänsä kuunnellen 200 vuotta sitten sävellettyä musiikkia tai katsellen koreografioitua tanssia. Toinen tapa jäädä etäälle taiteesta on pysyä taiteesta ylipäänsä kaukana ja pysyttäytyä kulttuurin niillä alueilla, jotka eivät varsinaisesti kysele päivänpolttavia aiheita tai pyri ravistelemaan ihmistä, vaan keskittyvät viihdyttävään ja joskus jopa turruttavaan vaikutukseen. Kummallakin on kiistaton paikkansa ihmisen elämässä – mutta ei pidä olettaa, jos itse viihtyy vain toisella alueella, että kaikki tekisivät samoin. Kuplia muodostuu aivan yhtä paljon sisäänpäin kääntymällä kuin ulos sulkemalla.”

 

 

 

Koostanut ja haastatellut Juhani VESIKKALA (Helsingin kamarikuoron jäsen ja esittämässä finalistien teokset)