Tribuutti Pan Sonicille -konsertissa Musica nova -festivaalilla yhdistyvät monenlaiset tekemisen tavat

Tunnustan heti alkuun: ennen marraskuuta 2018 minulla ei ollut mitään tietoa Pan Sonic -yhtyeestä (1993–2009). Olin kyllä lukenut Mika Vainion (1963–2017) kuolinilmoituksesta, kuinka merkittävä yhtye ja tekijä oli kyseessä. Musiikkia en sen sijaan ollut kuullut ainakaan tietoisesti. Syyttää tästä voin toki vain omaa laatikossa elämistäni, jotta näin suuri nimi oli voinut jäädä musiikkitietämykseltäni pimentoon. 

Vaikka en elektronisen musiikin piireissä ole juuri liikuskellutkaan, Pan Sonicin jääminen tietämykseni ulkopuolelle on melko ihmeellistä – ja sitten taas ei. Sillä mitä enemmän ottaa selvää Pan Sonicin taustasta ja historiasta, yhä selvemmäksi käy, kuinka Pan Sonicin ja Mika Vainion edelläkävijyys on jätetty vaille sen ansaitsemaa huomiota ja arvostusta kotimaan tiedotuskanavissa koko yhtyeen ja sen toisen jäsenen olemassaolon ajan. 

Musica nova -festivaalin taiteellisen johtajan André Ridderin ehdottamasta ideasta kummuten Tribuutti Pan Sonicille -konsertin teoshaun tarkoituksena oli löytää tekijäpareja erilaisista musiikillisista taustoista, joita yhdistäisi kiinnostus elektroniseen musiikkiin – ja erityisesti Pan Soniciin. Konsertti ei kuitenkaan ole perinteinen tribuuttikonsertti siinä mielessä, että siinä suoraan esitettäisiin kyseisen artistin musiikkia, vaan konsertissa esiintyvät tekijäparit ovat kukin tavallaan olleet intoutuneita Pan Sonicin musiikillisesta visiosta, mutta luoneet omat itsenäiset konsertissa esitettävät teoksensa. Teosehdotuksia tuli ennätysmäärä koko Korvien viimeaikaisiin hakuihin verrattuna. Useimpia hakijoita motivoi nimenomaan konsertin kunnioittava kytkös Pan Soniciin, mikä osoittaa yhtyeen olleen merkittävä inspiraationlähde ja suunnannäyttäjä useille elektronisen musiikin nykyisille tekijöille. 

Paljon itseäni perehtyneempiä Pan Sonicin ja Mika Vainion tuotantoon ovatkin Tribuutti Pan Sonicille -konsertin neljä työparia: Tuomas Ahva ja Ava Grayson (Haruspex -duo); Jouni Hirvelä ja Atte Häkkinen; Tytti Arola ja Thorkell Nordal sekä Ilpo Jauhiainen ja Petteri Mäkiniemi. Työpareissa on säveltäjiä, äänitaiteilijoita, tuottajia, elektronisen musiikin ammattilaisia, soitinrakentajia, muusikoita. Monessa tekijässä yhdistyy useampi mainituista titteleistä, kuten Mika Vainiossakin, jolle oli leimaavaa myös avarakatseinen uteliaisuus muita taiteenlajeja kohtaan. Hän oli säveltäjä, musiikintekijä, taiteilija, tuottaja, muusikko, edelläkävijä – muun muassa. Kukin työpari luo esityksensä Pan Sonicin inspiroimina, siitä konkreettisestikin ammentaneina tai muutoin kunnioitusta osoittaen. He nousevat Musiikkitalon aulan lavalle perjantaina 1.2.2019 Musica nova -festivaalin avajaisillassa yhdessä Helsingin kaupunginorkesterin muusikoiden kanssa. Konserttia mukana tuottamassa on myös Korvat auki -yhdistys. 

Sanoisin, että klassisen nuottia kirjoittavan säveltäjä on edelleen se, jota yleisesti pidetään ”oikeana” säveltäjänä – klassisen musiikin tradition mukaisesti. Teoshakua kirjoittaessa kävimme Korvissa Janne Kivistön sekä Niilo Tarnasen kanssa keskustelua siitä, kuinka vältämme ja murramme teoshaussamme mahdollista arvolatausta ”klassisen” ja ”kevyen” musiikin tekijöiden välillä. Teoshaun potentiaalina ja tavoitteena nähtiin se, kuinka ihmiset, joilla on erityyppistä asiantuntemusta ja taiteellista taustaa, voisivat työskennellä ja verkottua toistensa kanssa. Tarkoituksena oli myös erilaisten elektroniikkaa hyödyntävien työtapojen ja estetiikkojen törmäyttäminen. Pitkän sähköpostikeskustelun myötä kiteytimmekin teoshaun pohjimmaisen idean kysymykseen: ”Oisko mitään, että hakuun voi osallistua ketkä vaan elektronisen musiikin säveltäjät tai tekijät genrestä tai taustasta riippumatta?” Ja haku todella kantoi hedelmää. 

Kuunneltuani Pan Sonicin musiikkia en ensin meinannut löytää musiikille sanoja. Se on kuin avaruus, joka upottaa, omanlaisensa maailmankaikkeus, jossa tekijöidensä näkemys on vahvasti aistittavissa. Nyt levyjä kuunnelleena kuvailisin Pan Sonicin musiikkia monumentaaliseksi, kyltymättömäksi äänen ulottuvuuksien tutkinnaksi. Ehkä synkäksi, mikä kuitenkin osoittautuu aika nopeasti näennäiseksi synkkyydeksi, sillä musiikin taustalta välittyy kirkkaus, aito innostunut musadiggailu – siis se tunne, kun alkaa melkein naurattaa, kun joku juttu vaan toimii. Minusta se on kaikissa musiikin tekemisen tavoissa oikeastaan ainoa, mikä merkitsee. 

 

Anne Teikari

Kirjoittaja on musiikintutkija, nykymusiikki-intoilija ja Korvat auki -yhdistyksen varapuheenjohtaja.