Anne Teikari
“Suuri yleisö haluaa kuulla ne Beethoovenit ja Mozartit kun ne on niin rauhoittavia. Uuttakin musiikkia soitetaan, mutta sitä ei suoraan sanottuna kukaan jaksa kuunnella selvin päin.”
“Se miksi ihmiset kokevat nykymusiikin vastenmieliseksi, johtuu mielestäni puutteellisesta musiikin tuntemuksesta ja asenteista.”
“Ongelma nyt on vain siinä, että kuuntelijoiden makutottumukset ovat vanhoillisia …: on vaikeaa markkinoida konserttia, missä ei ole joko a) kuuluisaa solistia b) kantarepertoaaria, ts. joku hittibiisi.”
“Siinä alkuperäinen kirjoittaja on oikeassa, ettei nykymusiikkia soiteta juurikaan. Mielestäni ei ainakaan siinä määrin kun sitä kuuluisi soittaa.”
Yllä käyty keskustelu tapahtui kymmenisen vuotta sitten suomi24.fi-sivustolla otsikolla ”Klassisen musiikin piirit ärsyttää”. Vaikka keskustelusta on jo aikaa, päätin ottaa tarkasteluun, mikä on nykytaidemusiikin rooli tällä hetkellä orkesterien ohjelmistoissa. Tässä nykytaidemusiikki määrittyy vuoden 2000 jälkeen sävelletyksi. Mitä ohjelmistot voivat kertoa siitä, missä asemassa nykytaidemusiikki taidemusiikkikentällä on? Mikä rooli sille on jäänyt tai minkä se on ottanut, ja miksi?
Käytyäni läpi kahden maakuntaorkesterin, Oulu Sinfonian ja Joensuun kaupunginorkesterin, ohjelmistot vuosilta 2013–2017, ilmeni seuraavaa: 318 konsertin ohjelmistoista yli puolet (176) koostui ainoastaan klassisen musiikin klassikkoteoksista barokista modernismiin. Toiseksi eniten (65) oli konsertteja, joissa soitettiin vain kevyttä musiikkia: lastenmusiikkia, kansanmusiikkia, populaarimusiikkia, elokuva- ja pelimusiikkia. Näiden jälkeen tulivat konsertit, joissa soitettiin sekä taidemusiikin nyky- että klassikkoteoksia (51); konsertit, joissa soitettiin kevyttä ja klassista musiikkia (16); sekä näyttämöproduktiot (6). Kaikista vähiten (4) oli konsertteja, joiden ohjelmisto koostui ainoastaan nykytaidemusiikista.
Vaikka lukuihin voi tässä suhtautua lähinnä kuvailevina ja otanta on pieni, tämän tarkastelun perusteella maakuntaorkesterien ohjelmistoissa – jotka ovat perinteisesti vihkiytyneet soittamaan klassisen musiikin traditioon lukeutuvaa musiikkia, selkeään vähemmistöön jää se, mitä traditiossa luodaan nyt. Nykytaidemusiikkia voisi ehkä kutsua tässä viitekehyksessä turvalliseksi hurjaksi – konserteissa se on kokeilu, joka soitetaan turvallisten klassikoiden siivittämänä.
Haastan lukijat pienimuotoiseen ajatusleikkiin. Ajatellapa konserttielämää, jossa orkesterien ohjelmistoista 60% koostuisi musiikista, joka on tehty viimeisten kymmenen vuoden aikana. Tätä maustettaisiin vuosisatoja vanhoilla klassikoilla 20% ja loput 20% ohjelmistoista koostuisi näyttämö- ja kevyestä musiikista.
Millainen muusikkous olisi arvossaan? Missä kaikkialla taidemusiikkia soitettaisiin? Millaisia ihmisiä yleisöissä olisi?
Näen seuraavaa: viikoittain yksi konsertti järjestettäisiin kauppakeskuksessa, sillan alla, roskakatoksessa, vanhainkodissa tai elokuvateatterissa. Jonkun kotona. Viikoittaiset konserttisalikonsertit säilyvät, mutta niissä on istumisen lisäksi mahdollisuudet maata tai tanssia. Muusikot olisivat konserteissa kiinnostuneempia ihmisten reaktioista soittamaansa musiikkiin kuin siitä, pääsikö itseltä ”moka”. Säveltäjät samoin. Itse asiassa säveltäjän ja muusikon välinen raja olisi hyvin häilyvä. Ihmiset tulisivat konsertteihin hämmentymään ja tekemään tutkimusmatkoja aistiensa äärirajoille, mihin heitä olisi koulutettu valtakunnallisessa musiikkioppilaitosjärjestelmässä vuosien ajan. Tämä on kaikki sitä, mitä nykyisellään kutsuisimme kokeelliseksi, eikä se toki ole pelkkää pilvilinnojen piirtelyä. Kuvailtua toimintaa tapahtuu jo, mutta mitä jos koko homma perustuisi kokeiluille?
Tunnistan protestin: Kaaos! Klassisten muusikoiden ammatillinen taituruus on uhattuna! Miten ihmiset jaksaisivat ottaa selvää, missä roskakatoksessa illan konsertti on? Mitä jos kausikorttilaiset pakenevat, millä rahalla orkestereita sitten pyöritetään? Kuka ihme olisi näin kiinnostunut nykytaidemusiikista? Onko tämä mitään taidemusiikkia enää ollenkaan; tämähän on sirkus!?
Se, mitä me taiteelta odotamme ja haluamme, tulisi nähdä lähtökohtaisesti eri tavalla, jotta yllä mainittu skenaario sinfoniaorkesterista roskakatoksessa viikoittain voisi toteutua. Se vaatisi koko arvomaailman muutosta suhteessamme taiteeseen. Samalla yllä luetellut ”uhkakuvat” ilmiantavat ne tilat, puitteet ja toimintatavat, joilla nykyistä toimintakulttuuria ylläpidetään – ja toisaalta, jotka voi nähdä esteenä uudenlaisen musiikki- ja konserttielämän synnylle.
Tosin viime vuosina nykytaidemusiikin osuus konserttiohjelmistoissa on kohonnut ja orkesterikonserttien yleisömäärät lisääntyneet. Pohtia voikin korrelaation mahdollisuutta siinä, ovatko orkesterit yleisökadon pelossa ottaneet ajankohtaisia teoksia ohjelmistoihinsa ajatellen, että se kiinnostaa yleisöä. Kappas vain – ehkä ihmisiä todellakin kiinnostaa se, mitä taidemusiikin kentällä tapahtuu aikana, jona he itse elävät.
[1] Klassisen musiikin piirit ärsyttää. Suomi24.fi -keskustelupalsta. 19.2.2005. https://keskustelu.suomi24.fi/t/1536815/klassisen-musiikin-piirit-arsyttaa
earconditioned
onko uusi musiikki koskaan ollut näin korvastoitua?
Yhdistyksemme blogissa kirjoituksia nykymusiikista ja sen ympäriltä.