Niilo Tarnanen
1)
Modernista on puhuttu ainakin puoli vuosituhatta
Väitetään projektiksi
Minä olen tehnyt projektitöitä puolet elämästäni
En tartu loputtomaan
2)
Schönberg tavoitteli kahdentoista sävelen tasa-arvoa. Eipä siinä, tasa-arvoon uskon minäkin. Olen sitä paitsi radikaali traditionalisti, kuten hänkin aikanaan.
Mutta ensiksi: kaksitoista ei ole kaikki. Toiseksi: Ala-asteen seinällä oli julisteita, joissa sanottiin: ”Kaikki erilaisia, kaikki samanarvoisia.”
3)
Tämä kirjoitus on jatkoa aiemmalle blogipostaukselleni, Klassisen säveltäjän kritiikille. Tämä kirjoitus on jatkoa valistuksen käynnistämille kehityskuluille, hämärässä haaroville poluille, joita ei kannata ennalta päättää kulkea loppuun saakka. Tämä kirjoitus on jatkoa alkuräjähdykselle ja siitä seuranneelle hiukkasten värähtelylle.
Tämän kirjoituksen viitekehys on länsimaisen valkoisen joutilaan luokan harjoittama hengenviljely. Jos havaitset ristiriidan, riemuitse – olet ja ajattelet.
Mikäli joku tulkitsee tämän kirjoituksen, joka käynnistää Korvat auki -yhdistyksen earconditioned-blogin syyskauden mainitun yhdistyksen 40-vuotisjuhlakaudella, hyökkäyksenä yhdistyksen perustajia kohtaan, kehotan häntä tutkimaan paremmin historiaa ja nykyhetkeä.
4)
Sarjallisuus, tuo natsien ja nunnien varjossa idätetty, vapaan maailman dollareilla lannoitettu isoisiemme villitys, uskoi totaaliseen kontrolliin – mahdottomaan.
Vuonna nolla atomipommin jälkeen haluttiin tuhota kaikki havaittavat kytkökset aiempaan. Kuori vaihdettiin tunnontarkasti, sisus unohdettin 30-luvulle.
Niin inhimillistä, niin ironista.
5)
Tunteiden esittämistä musiikin tehtävänä hylättäväksi vaatinut Hanslick huomauttaa noin puolen vuosisadan viiveellä:
On vaikea ymmärtää, miten tästä voidaan johtaa “musiikin absoluuttisen tunteettomuuden vaatimus”.
Väitän, että hänet otettiin 1900-luvulla väärällä tavalla vakavasti aivan niin kuin Marx tai Darwin. (Heininen, lisäisin, mutta jätän lisäämättä jälkiviisauden pelossa.)
Iskulauseita huudeltiin kyllä suureen ääneen, mutta mikäli olisi sankoin joukoin vaivauduttu alkuperäislähteille ja haluttu ymmärtää, olisivat pahimmat mölyt epäilemättä pysyneet mahassa.
Objektiivisuuden, neutraaliuden, absoluuttisuuden illuusio – tapa pestä kädet ja omatunto.
6)
1900-luku säilytti edeltäjänsä asenteista suuruuden ihailun ja heitti hiiteen tuntevan yksilön arvon.
Yksilöstä tuli ratas koneistossa, molekyyli aineenvaihdunnassa, konttorirotta kustannusosakeyhtiössä, kioskinpitäjä kauppakeskuksessa, järjestyksenvalvoja musiikkitalossa, muovihippu valtameren silmässä. Vapaa-ajalla jokainen miljoonakala omassa lasipurkissaan sai, lohdutukseksi, elää omaa elämäänsä ja valita juuri hänelle sopivan vaihtoehdon miljoonasta massaviihteen variantista.
Kun voitiin saada parasta kaikille, mikään ei ollut liikaa. Parasta musiikkia vietäväksi joka niemeen notkoon ja saarelmaan oli tietenkin Sinfonie der Tausend. Vielä muutama suuri kilpailukykyharppaus, niin avot, saadaan edustusmersu joka paperimiehelle totta kai. Ja seuraava ooppera tilataan veronkiertäjien kunniaksi – ah, niin nerokasta!
2000-luku alkaa olla iässä, jossa sen on syytä itsenäistyä vanhemmistaan.
7)
Vasta, kun traditio tunnetaan ja myönnetään, kun se hyväksytään eläväksi lähtökohdaksi, josta käsin toimitaan, sitä voidaan muuttaa.
Ei ole systeemiä, on vain ihmisiä.
8)
Postmoderni on modernia, joka on vain kääntynyt dogmaattisen todellisuuspakoakselinsa ympäri, ei nyt täyskäännöstä, mutta kuitenkin.
Siinä missä modernin taide julistaa riippumattomuuttaan mistään reaalimaailman reunaehdoista, postmodernin taide antaa ymmärtää kaiken samantekeväksi.
Viimeisenä villinä yönä ennen ihmiskunnan itsemurhaiskua ne vääntävät kättä siitä, kummalla on paremmat perustelut jatkaa, viis Toisesta.
9)
Kenties 1900-lukuun kiteytyi jonkinlaista historian päättymisen tai kulminoitumisen huumaa, joka sai aikalaiset käpertymään omaan nykyaikaansa ja kuvittelemaan, että siinä kaikkine teknologisoitumisineen olisi jotain, minkä vuoksi juuri se aika olisi nimettävä moderniksi yli muiden aikojen modernien. 2010-luvun perspektiivistä moinen näyttäytyy kuitenkin yhtä pähkähullulta kuin se, että monessa kielessä omaa ”kansaa” kuvaava sana on alun perin tarkoittanut ihmistä, jääkööt muut muukalaisiksi, toisiksi, ei-ihmisiksi.
10)
Kun kuulen sanan avantgarde, vapautan käsijarrun ja luisun suosiolla taakse, syvemmälle suojaan.
Ei ole kärkijoukkoa ilman suunnattua rintamaa. Millä saatteella ja millä valtuuksilla tämä tiedustelupartio toimittaa tehtäväänsä?
Se, joka kutsuu marssimaan kohti vääjäämätöntä voittoa, ei ymmärrä kehityksen kaoottista ja hapuilevaa luonnetta. Evoluutiolla ei ole suuntaa, kulttuurissakaan.
Joka todella pitää korvansa auki, menettää syynsä ylläpitää vihollisuuksia.
11)
Kuulin, että apurahahakemukseen ei kannata kirjoittaa tekevänsä ”kokeellista” musiikkia. Tätä en ymmärrä. Jos oikea uoma on löytynyt, luulisi mammonan virtaavan hakemuksettakin.
Luostarin pimeällä pihalla sentään käsitettiin, että maallisen harmonian tutkimus ei ole taivaallista helpompi tehtävä.
Kohti eksploraatiota, ei innovaatiota!
12)
Moderni tarkoittaa nykyaikaista
Ei kai ajankohta määrää ideologiaa
Miksi minun nykyisyyteni, miksei Debussyn?
Miksi Messiaenin, miksei Madonnan?
Boulez on kuollut. Rautavaara on kuollut. Kauan eläköön 1900-luku!
Niilo TARNANEN
säveltäjä, Korvat auki puheenjohtaja
earconditioned
onko uusi musiikki koskaan ollut näin korvastoitua?
Yhdistyksemme blogissa kirjoituksia nykymusiikista ja sen ympäriltä.