Länsimaisessa taidemusiikkikulttuurissa* vallitsee vahva hierarkian tuntu. Täällä Suomessa vakavasti otettavan muusikon taival alkaa pääsykokeista, joihin tyypillisesti päätyy lapsia hyvin kapealta sektorilta (lue: taidemyönteisestä keskiluokasta). Musikaalisen potentiaalin ja tulevan työskentelykyvyn mittaamisen ollessa sula mahdottomuus, antaa vähäinenkin harjaantuneisuus reilun etumatkan muihin, jotka eivät vielä ymmärrä, että taa taa ti-ti taa. Itse opinnot on rakennettu portaiksi, joita pitkin voi astella ensimmäisestä perustasotutkinnosta aina tohtoriksi saakka. Alhaalta ylös, ykkösestä kolmoseen, D:stä A:han ja niin edespäin. Jos kapuat tiesi ylös, olet vihitty alalle ja saat osallistua. Parhaimmillaan systeemi on epämystifioiva ja reilun eksplikoitu: tee näin ja noin niin etenet, onnistut, menestyt. Huonoimmillaan systeemi on poissulkeva ja katastrofaalisen epäonnistunut kartoittamaan pienen maamme musiikillista kapasiteettia. On riipivän todennäköistä, että Suomen taideaarteet puuhailevat jotain yksiksensä kenenkään kuulematta. Tai kaatavat kahvia niille, jotka turhantärkeinä tallaavat heille ennaltamäärättyä polkua.
Nyrkkisääntö on, että ne joilla on jo, saavat myös lisää. Ja ne joilla ei ole, eivät ole ansainneet sitä vähääkään. Tämä tiedostettu tai tiedostamaton kumuloituminen on taidemaailman hierarkioiden rakentelun sydän ja samalla alamme catch-22: pääset mukaan, jos olet jo mukana. Alkusysäys voi olla vaikka kuinka triviaali — satunnainen puhelu, myötämielinen tuttu lautakunnassa — mutta pyörän pyöriessä liike tunnistetaan vain menestykseksi. Katso, sain apurahan, pääsin johtamaan tätä orkesteria! Olen siis jotain! Selkeitä saavutuksia on mahdoton kieltää, eikä niitä edeltävää aikaa ja taustalla vaikuttaneita tekijöitä kannata liittää narraatioon. Varsinkin kun sieltä voi löytyä kaikenlaista ikävää, hämäriä setäkerhoja, miesoletettujen suosimista, sosiaalisia kytköksiä ja täysin ansaitsemattomia etuoikeuksia.
Tällaisen suuntaavan käyttäytymisen pohja on biologiassa, melkeinpä parvi- ja laumaälyä muistuttavissa mekanismeissa. Ja jos haluamme synnyttää noista mekanismeista jotain kaunista — yhteisöllisyyttä, yhdessä liikkumista ja yhteisen todellisuuden jakamista — on valtarakenteisiin ja erityisesti Suomessa niin usein rakentuvaan harvainvaltaan puututtava. Olen ilokseni saanut huomata, että oman sukupolveni nykymusiikkipiireissä niihin puututaankin, suurella kiireen tunnulla ja empatialla. Omia etuoikeuksia halutaan tunnistaa ja mikä tärkeintä, niistä ollaan valmiita luopumaan rikkaamman ja monipuolisemman musiikkikulttuurin toivossa. Tässä kysymyksessä kuljemme yhtenä rintamana muiden pohjoismaiden kanssa. Mutta tähän sisältyy myös pieni paradoksi: purkamalla länsimaiden hierarkioita toteutamme länsimaisia arvoja, yhdenvertaisuutta ja demokratiaa. Ja toteutamme myös suomalaisuuden kaunista laitaa, jossa epäsukupuolittuneita pronomineja käyttäen pyritään kohtaamaan ihmiset sellaisenaan, ei niinkään statukseen katsoen.
Omien etuoikeuksien tunnistaminen ja kohtaaminen on kivuliasta ja voi aiheuttaa empaattisissa ihmisissä eksistentiaalisia kriisejä ja moraalista hätää. Tuo hätä taipuu kuitenkin helposti positiiviseksi uteliaisuudeksi: että mitä näistä pyramidinpurkutalkoista syntyykään, mitä muita rakennelmia voimmekaan vielä nähdä. Kukakohan istuu vierelleni kun nostan jalkani penkiltä ja lasken ne maahan. Oma paremmuus kapeassa maailmassa vaihtuu tasavertaisuudeksi laajemmalla kentällä. Kentällä, jossa keskenään ristiriitaisetkin elementit ruokkivat toisiaan.
Kysymykset laadusta, tyylistä ja taidemusiikin* arvoista ovat saaneet ja tulevat vielä saamaan ansaitsemaansa pyöritystä. Se on syntynyt jatkuvan ulkopuolisen kritiikin lisäksi skenen sisäisestä turhautumisesta genrehygienian ja puritanistisen hierarkian aiheuttamaan näivettymiseen. Vähän raitista ilmaa ja aikalaiskulttuuria tännekin, kiitos!
Edellisten polvien modus operandi on edelleen totisinta totta joillekin alalla vaikuttaville. Että on olemassa tietyt askelmat, joita seuraamalla kuljet kohti merkittävien taitelijoiden seuraa: valmistu tästä koulusta, ota oppisi tuolta henkilöltä, tee yhteistyötä näiden nimien kanssa, vältä assosioitumista tiettyihin genreihin, aatteisiin tai estetiikkaan, näyttäydy tuossa tapahtumassa, hanki tällaista näkyvyyttä mutta älä tuollaista. Ja pukeudu ihmeessä mustaan. Vastakkaiset, paremmuusjärjestyksiä rakentavat talkoot ovat siis edelleen olemassa, juuri niin kauan kuin tulee seuraava polvi niitä jatkamaan. Itse haluan lähinnä itkeä tai nauraa niiden edessä, mutten koskaan nyökytellä hyväksyvästi. Hierarkkisuus on ennen kaikkea perspektiivi ja tahtotila, ei suinkaan mikään luonnonlaki.
Jos on aikansa tuijotellut kaksiulotteisia mallinnuksia maailmasta, voi erehtyä luulemaan, että pohjoinen on “ylhäällä” ja etelä “alhaalla”. Tosiasiassa olemme kaikki kuperalla ja repaleisella pinnalla, jossa ainut “ylös” on taivas, jota egomme mykkinä hetkinä tuijotamme ja ainut “alas” on maa, johon melko pian kaikki maadumme.
– – – –
* – ‘Taidemusiikki’ (aivan kuten ‘klassinen musiikki’) on ikävä termi, syystäkin kritisoitu. Sillä on kuitenkin historiallinen konnotaatio, jota haluan tässä yhteydessä hyödyntää.
Mikael RECHARDT
kitaristi
Korvat auki ry:n hallituksen jäsen