(kirjoittanut Niilo Tarnanen)
A reportage from the recent Tampere Biennale festival
Kokemukseni 13.4.–17.4.2016 teemalla Äänirajoilla järjestetystä Tampere Biennale -festivaalista oli hyvin inspiroiva. Sami Klemolan ensimmäinen kausi nyt 30 vuotta täyttäneen festivaalin taiteellisena johtajana kantoi satoa avoimuutena paitsi äänelle yli totunnaisesti musiikkina pidetyn, myös muiden taiteiden suuntaan. Mukana oli äänitaidetta, performanssia, sirkusta, elokuvaa – yhdistyksemme hengen mukaista usea-alaista toimintaa siis!
Katsaukseni festivaaliin on voimakkaan subjektiivinen ja sattumanvaraisesti valikoitunut. Viidestä päivästä olin läsnä vain kolmena ja niinäkin osallisuuteni sisällöntuotantoon rajoitti yleisössä oloani.
Sain kunnian olla yksi festivaalin kahdesta tilaussäveltäjästä elektronimuusikko-kuvataiteilija Jan Anderzénin alias Tomutontun ohella. Teokseni Holliday Junction (2015) käyrätorvelle, harpulle, kitaralle ja sampler keyboardille korkkasi keskiviikkona festivaalin avajaiskonsertin, johon Rank Ensemble oli koonnut elektroniikan ja improvisaation hyödyntämiseen painottuvan ohjelman.
Avajaiskonsertin virkistävimpään hämmennykseen minut saattoi kuitenkin Tim Pagen varsin näyttämöllinen Toipilas (2016), jossa elektroniikka ei ollut läsnä lainkaan, vaan ääntä tuotettiin muun muassa siirtelemällä vettä ruiskulla lasista toiseen, raahaamalla pilleripurkkia harpun sisällä, puhaltamalla ilmapalloja käyrätorven suukappaleella ja vemputtamalla täysiä ilmapalloja vatsaa vasten. Iltayhdeksältä kävin kadottamassa ajantajuni Vanhassa kirkossa, jossa Pink Twins ja Antti Tolvi amalgamoivat elektroniikkaa ja urkuja vavisuttavasti, ennen kuin suuntasin juhlimaan kantaesitystäni.
Perjantaina ja lauantaina olin puolestaan maisemissa Korvat auki ensemblen laulaja-fagotistina ja pienoiskeikkabussin kuskina. Olimme nähneet vaivaa kaupallisiin sisätiloihin ympäri Tampereen keskustaa levittäytyvien flash mob -henkisten nykymusiikki-iskujemme aikatauluttamisessa niin, että ehtisimme nauttia mahdollisimman paljon muusta ohjelmasta. Silti pitkittynyt parkkipaikan etsiminen vei minulta puolet Ensemble Adapterin ja defunensemblen yhteiskonsertista, jota olin kovasti odottanut, ja muitakin osittaismissauksia sattui.
Siitä, mitä ehdin kuulla, jäi päällimmäiseksi vakuuttuneisuus tiukan autonomiaestetiikan kuolemasta. Jotakuinkin kaikki, mikä puhutteli riittävästi kohotakseen muun ylle aamusta iltaan jatkuvassa musiikillisessa vyöryssä, oli paitsi aistillisesti myös käsitteellisesti kiehtovaa. Useissa tapauksissa käsitteellisyys oli jollain tapaa yhteiskunnallista.
Olen viime vuosina käynyt skeptiseksi sen suhteen, voiko teollis-militaristis-kapitalistis-populistis-monarkistis-totalitaristista suurta sinfoniaorkesteria enää käyttää minkään ajankohtaisen välineenä. Tähän epäilyyni Antti Auvinen löi nyt Tampere Filharmonian kantaesittämällä Himmel Punkillaan vielä suuremman lommon kuin viimevuotisella Junker’s Twistillään. Himmel Punk (2016) oli provokatiivisen rujo mutta samalla ihanan kaunis kuin kellotapuliksi naamioitu pystyssä sojottava keskisormi, jonka kynteen on huolella lakattu muutama raipanisku ja avemaria. Mihin keskisormi tarkalleen osoittaa, se jäi konserttikuulijan itse pääteltäväksi, mutta juuri tämä on aikamme yhteiskunnallisesti kantaa ottavan musiikin vahvuuksia. Hyvä musiikki herättää ajattelemaan, sanelemaan se ei sorru.
Ajatuksia herätti myös Perttu Haapasen kantaesitys Lost Boys (2016) viululle, elektroniikalle ja videolle, joka oli osa performatiivisesti hienoa Maria Puusaaren sooloviuluresitaalikonserttia runonlausuntoineen ja ritualistisine lavallesaapumisineen. Videokuva veitsen nitkuttelusta eläinfiguurien päällä olisi itselleni yleensä täysin luotaantyöntävää, mutta asettui nyt onnistuneen annostelun vuoksi osaksi esteettisesti ja narratiivisesti kutkuttavaa kudosta.
Annostelu ja rytmitys eivät sen sijaan täysin toimineet Stefan Prinsin sinänsä jännässä teoksessa Generation Kill -offspring 1 (2012) konsolipeliohjaimin ohjatulle videolle ja elektroniikalle, sekä sellolle ja lyömäsoittimille. Mainitun päätösteoksen pitkänpuoleiseksi demonstraatioksi äitymisestä huolimatta belgialaisen Nadar Ensemblen koreografisoitu konsertti oli uskomattoman hieno audiovisuaalinen kokonaiskokemus, yhtä aivonkääntötemppua alusta loppuun. Erityisesti sekä näyttämöllisesti että äänellisesti palindromin muotoinen Michael Beilin Mach Sieben (2000) mykisti minut geneerisen tummasta yleiskarakteristaan huolimatta. Elisa Medinilla soitti yhtaikaa peilimäisesti asetetulla valkokankaalla näkyvän nauhoitetun rapukäännöksensä kanssa! En aina innostu formalismista, mutta kun innostun…
Lopuksi haluan vielä todeta, että jos olitte Tampereella tuolla viikolla mutta ette käyneet katsomassa säveltäjä-kuvataiteilija Kalle Aution ja hänen pianonvirittäjäopiskelutoveriensa riemastuttavaa pianonpurkuinstallaatiota Tampereen Taidemuseossa – voi teitä!
Niilo TARNANEN
Kirjoittaja on säveltäjä ja Korvat auki ry:n puheenjohtaja.